Mouse And The Traps

Aina ei voi voittaa. Näissä Nuggetseissahan löytyy helvetin paljon hienoja bändejä jotka olivat niin lähellä ja silti niin kaukana suosiosta. Viime aikoina kun on taas tullut tuplaa (tai no ihan koko cd-quadroa) ja muitakin nuggetsmaisia kokoelmia paljonkin kuunneltua, niin enemmän ja enemmän ihastuttaa musiikin aitous ja jonkinlainen viattomuus. Ehkä vähän naiivi ja nostalginen ajatus, mutta eihän tuolta fiilikseltä voi välttyä kun näitäkin kuuntelee.

Tuo alkuperäiseltä Nuggets-kokoelmalta löytyvä, bändin pomon Ronnie Weissin ex-tyttöystävälle suunnattu "A Public Execution", on kyllä harvinaisen dylanmainen sekä musiikiltaan (Like A Rolling Stone esim.), että laulusoundiltaan. Mutta eipä bändi toisaalta ollut ainoa aikansa tuote joka vaikutteita tuolta suunnalta sai. Kokoelmallahan esittäjän kohdalla lukee pelkkä Mouse, Weissin lempinimen mukaan, mutta samasta yhtyeestä käytännössä on kyse muutamilla henkilövaihdoksilla.

Tuo ensisinkku julkaistiin vuonna 1966 Lonnie Mackinkin levymerkkinä tunnetun Fraternityn nimissä lähinnä Ronnie Weissin ja kitaristi Buggs Hendersonin pomon, äänitysstudion omistajan Robin Hood Briansin ansiosta. Molemmat pojat tekivät sessiohommia Robinille varsinaisen päivätyönsä ohella. Osittain Fraternityn hitaan jakelun johdosta levy ei juuri noussut listoille kuin paikallisesti, ja unohdettiin aika nopeasti. Kunnes tietysti Lenny Kaye nosti sen uuteen tietoisuuteen valitessaan sen Nuggets-kokoelmalle.

Ehkäpä karistaaksen kiusalliset Dylan-vertailut, pojat pistivät seuraavalla sinkullaan tyrät rytkymään. "Maid Of Sugar, Maid Of Spice" on jopa punkahtava garage-pläjäys joka tosin hiukan poikeaa yhtyeen peruslinjasta. Mutta on makoisaa kuunneltavaa. Tämä biisi ilmestyi neljän CDn Nuggets-paketissa, nyt jo nimellä Mouse And The Traps.



Pojat yrittivät uutta nousua myös levyttämällä Jimmy Rabbitt vokalistinaan version biisistä "Psychotic Reaction" jo ennen kuin Count Five teki siitä hitin. Koska tämä oli sivuprojekti eri laulajan kanssa eri levy-yhtiölle, sinkku julkaistiin "salanimellä" Positively 13 O'Clock. Mutta kuten tiedetään, itse Count Five torppasi tämän julkaisun nousun listoille.

Kun pari seuraavaakaan sinkkua ei listoja kolistellut, päätettiin kriisipalaverin jälkeen yrittää uutta hokkuspokkus-keinoa. Yhtyeen nimeksi vaihdettiin mukahienostunut ja englantilaiselta kalskahtava Chris St John. Kun tämäkään levy ei myynyt, hienosta nimestä huolimatta, päätti yhtye palata vanhaan kaavaan. Ja seuraavaksi pojat levyttivätkin yhden hienoimmista kappaleistaan "Cryin' Inside", joka kuulostaa yhteeltä itseltään, eikä dylanpastissilta.



Kun edes näin hieno julkaisu ei myynyt, alkoivat bändin rivit rakoilla. Kokoonpanosta poistuivat edellisessä biisissä hienoa työtä tehnyt urkuri Jerry Howell, ja kitaristi Buggs Henderson joka liittyi Cast Of Thousands-nimiseen yhtyeeseen. Siihen samaiseen jonka riveissä muutamia vuosia myöhemmin levytysuransa aloitti toinen teksasilainen, mies nimeltä Stevie Ray Vaughan.

Liekö syynä ollut yhtyeen sinkkujen tyylien monenkirjavuus, tai lievää kireyttä aiheuttanut levy-yhtiön laiskuus ja markkinoinnin sattumanvaraisuus, mutta yhtye ei koskaan breikannut. Muutamien Fraternity sinkkujen jälkeen kokeiltiin vielä levy-yhtiön vaihtoakin, mutta mitään ei tapahtunut. Yhtyeen viimeinen edes kohtalaiseen menestykseen yltänyt sinkku oli lakonisesti nimetty ja aiheeseen sopiva "Sometimes You Just Can't Win".

Miksei tämä ollut hitti ?

Sitä voi vain ihmetellä. Michael Stich teki vuonna 2008 bändistä dokumentin nimeltään "America´s Lost Band", jossa samaa asiaa myös kummastellaan. Tämä kun on helkkarin hienoa musiikkia vielä tänäkin päivänä. Aikaisemmin käsitelty toinen nugget Count Five sai sentään sen yhden hitin, muttei pystynyt realisoimaan sen tuomaa mahdollisuutta. Remainsien kohdalla kaiken piti olla kunnossa. Taitavat soittajat sekä pystyvä laulaja. Aikalaisten mielestä lyömätön lavaenergia. Iso levy-yhtiö takana ja lämmittelijänä Beatlesille sen viimeisellä USA:n kiertueella vuonna 1966. Mutta kun ei niin ei.

Tuohon aikaan garagerock-buumi oli tietysti kuumimmillaan ja hienoja yhtyeitä riitti joka puolelle Yhdysvaltoja. Remains oli kuitenkin harvinaisen valmis ja taitava yhtye jonka biisit olivat myös hiukan keskimääräistä monipuolisempia joten kaikki edellytykset olivat olemassa. Näiden garage-yhtyeiden kohdalla usein nousee esiin levy-yhtiön passiivisuus ja keskittyminen vain isoimpiin nimiinsä. Tässäkin tapauksessa Epic keskittyi Yardbirdsin lanseeraamisen mantereelle enemmän kuin muihin saman genren bändeihinsä. Ja kaipa tuurillakin on aina oma osuutensa.

Palattuaan Eurooppaan suuntautuneelta reissultaan vuonna 1964 Barry Tashian elvytti henkiin yliopistokavereidensa kanssa yhtyeensä, innostuneena reissulla kuulemastaan musiikista. Barry näki livenä mm. Rolling Stonesin ja Kinksin ja päätti että heidänkin oli aika ruveta tekemään omia biisejä. Pojat myös harjoittelivat rankasti ja hioivat soitannon siihen kuntoon, että yhtyeen live-esiintymiset olivat kuulemma erittäin intensiivisiä ja kovaäänisiä, nupit oli käännetty kaakkoon. Epic huomasi tämän myös ja tarjosi levytyssopimusta. Barryn mukaan bändin intensiteettiä oli kuitenkin miltei mahdotonta siirtää levylle. Levy-yhtiön miehet eivät olleet tottuneet noin raakaan energiaan ja äänenvoimakkuuteen. Ensimmäinen julkaistu single oli Tashianin hieno sävellys "Why Do I Cry" (tämä versio biisistä on A Session levyltä). Julkaisun myötä nimeksi vakiintui the Remains. Aikaisemmin oli käytetty myös nimeä Barry and the Remains.

Jon Landau ( Springsteenin tuleva manageri) kirjoitti vuonna 1966 legendaariseen Crawdaddy!- lehteen ylistävän artikkelin bändistä, lähinnä lavaesiintymisten perusteella. Hänkin oli pettynyt siihen, miten iso osa lavalla nähtyä ja kuultua energiaa ja spontaanisuutta puuttui levytyksistä. Levylle käytiin äänittämässä myös Nashvillessä muutamia kappaleita, esimerkiksi Bo Diddley/Willie Dixon cover "Diddy Wah Diddy" joka julkaistiin myös singlenä. Tuo oli julkaisu jota Epic jo tosissaan jopa yritti markkinoida ja siitä tulikin Remainsin myydyin single. Mutta sekin nousi ainoastaan sijalle 129 Billboardissa. Hommaa vaikeutti sekin, että samaan aikaan julkaistiin Captain Beefheartin raaempi versio samasta biisistä.

Bändi oli turhautunut Epicin satunnaiseen innokkuuteen ja päätti käydä koesoitossa Capitolille New Yorkissa. Suoraan keikalta studioon rynnännyt bändi sai nyt ensimmäistä kertaa vapaat kädet ja kaikki seitsemän biisiä soitettiin livenä suoraan purkkiin ja jälki oli paljon tiukempaa kuin tulevalla Epic-levyllä. "Why Do I Cry" oli ainoa yhtyeen oma biisi tuossa sessiossa, mutta tästä äänityksestä on muodostunut jo legenda. Tuossa esimerkki biiseistä "Hang On Sloopy" ja "I´m a Man". Sessiota on julkaistu monessakin muodossa, mutta Sundazedin vuonna 1996 julkaisema A Session With the Remains on se ainoa järkevä, alkuperäisistä master-nauhoista tuotettu cd ja vinyyliversio bonusbiiseineen. Capitol ei kuitenkaan jostain syystä lämmennyt ja levytyssopimus jäi haaveeksi.

Koesoitto poiki kuitenkin  pari televisioesiintymistä mm. Ed Sullivan Showssa ja Hullabaloossa. Merkittävintä oli kuitenkin yhtyeen pääsy tuolle Beatlesin kiertueelle lämppäriksi. Rumpali Chip Damiani ei halunnut tuolle rundille lähteä joten mukaan tuli N.D.Smart ( soitellut mm. Lonnie Mackin bändissä). Kun Beatlesin kanssa oli soiteltu kymmenille tuhansille ihmisille, tuntui paluu pikku luoliin masentavalta ja Tashian ehkä hiukan hätiköidysti hajotti yhtyeen. Levy oli vielä ilmestymättä. Viimeisenä singlenä ilmestyi tuo hieno "Don´t Look Back" joka siis aivan syystä päätyi alkuperäiselle Nuggets-kokoelmalle. Vaikka kaikkea lavaenergiaa ei saatukaan siirrettyä äänityksiin, oli loppuvuodesta 1966 ilmestynyt levy The Remains hienoa, ajatonta ja monipuolista rokkia.

Miksi bändi ei sitten breikannut ? Kuka tietää. Jon Landau oli sitä mieltä että yhtyeen omat kappaleet eivät olleet kautta linjan aivan tarpeeksi hyviä, ja monet lainakappaleet rokkasivat tiukemmin. Tashiankaan ei ehkä näyttänyt aivan Jaggerilta vaikka tältä toisinaan kuulostikin. Levy-yhtiö ei ollut aivan samoilla linjoilla yhteen kanssa äänitysten soundeista eikä markkinoinut sinkkuja tarpeeksi voimallisesti. Ja ehkäpä tosiaan tuurillakin, tai siis huonolla sellaisella, oli osuutta asiaan. Ja varmasti myös sillä, että Tashian löi hanskat tiskiin aika lyhyen yrittämisen jälkeen.

Aikojen saatossa the Remains on kuitenkin noussut arvoonsa, alkuperäiset vinyylit ovat kalliita keräilyharvinaisuuksia. Onneksi uudelleenjulkaisuja ja kaikenmaailman kokoelmia löytyy varsinkin cd-muodossa vielä suhteellisen helposti. Remains on myös muutamaan kertaan palannut lauteille ja äänittänyt uuttakin materiaalia josta minulla ei ole tietoa. Joidenkin aikalaisten mielestä yhtye oli tiukempi kuin Rolling Stones ja Yardbirds yhteensä. Tuosta voi olla montaa mieltä, mutta makoisia biisejä orkesteri sai kuitenkin aikaiseksi lyhyen uransa aikana.

Yhden hitin ihmeet osa 3

Niin lähellä ja silti niin kaukana. Oli nimittäin tämän bändin suursuosio. Arvostus ja tunnettuus on kuitenkin tämän bändin kohdalla tullut jälkijättöisesti ja uudemmasta pienemmästä noususta bändi saa kiittää, niinkuin monet muutkin garagerockin suuret tuntemattomat, hienoa Nuggets-tuplakokoelmaa vuodelta -72 ja sen uusintajulkaisua vuodelta -76 ja laajennettua neljän cd:n versiota vuodelta 1998. Joilla tämäkin biisi siis soi.

Tämä yhtye alkaa jo olla aika lähellä sitä todellista One-Hit Wonderia, sillä se teki urallaan ainoastaan yhden albumin ja julkaisi kuusi singleä, hajosi ja painui unholaan. San Joselaisen bändin juuret juontavat vuoteen 1964, jolloin pojat vielä soittelivat koulutansseissa instrumenttaaleja surf-hengessä. Britti-invaasion myötä pojat halusivat myös laulusolistin ja hommaan kelpuutettiin Ken Ellner. Mukaan saatiin vielä John Byrne rytmikitaraan ja niin orkesteri oli valmis vastaamaan brittien vyöryyn. Rummuissa soitteli Craig Atkinson (aluksi rummuissa soitteli jonkin aikaa Skip Cordell), toisessa kitarassa John Michalski ja bassossa Roy Chaney. Yhtyeen rautalankahenkinen nimi The Squires vaihtui linjamuutoksen myötä brittimäisempään ja rockimpaan: Count Five oli lähtökuopissa.

Teini-ikäiset pojat saivat vakiokiinnityksen paikallisen Cinnamon Tree- klubin viikonloppuesiintyjiksi. Vakikeikat hioivat poikien uuden linjan kuntoon ja uudet Byrnen tekemät kappaleet saatiin ajettua vankasti sisään. Samaa mieltä oli myös dj Brian Lord, joka ihastuneena erityisesti kappaleeseen "Psychotic Reaction", vihjaisi siitä paikallisen Double Shot-yhtiön kykyjenetsijälle. Pojat sattuivat hyvään saumaan, sillä tuore levy-yhtiö ei tässä vaiheessa ollut julkaissut vielä levyäkään joten tilaa ja tilausta uusille yrittäjille oli.

Single  "Psychotic Reaction / They're Gonna Get You" ilmestyi alkukesästä -66 aikana jolloin garagebändejä ja niiden tuoreita levytyksiä oli kaupat pullollaan. Biisi kuitenkin iski johonkin hermoon, sillä se alkoi nousta Kalifornian, Teksasin ja Floridan radioasemien listoilla siitä huolimatta että uudella levy-yhtiöllä ei ollut mahdottomasti varoja promootioon ( payola suomeksi). Lokakuussa single oli jo Billboardin Hot100-listalla sijalla viisi.

Vaikka levy-yhtiö toimi ihailtavan nopeasti lykkäämällä seuraavan sinkun ja levyn markkinoille jo marraskuussa, näytti siltä että yhtyeen viisitoistaminuuttinen oli jo kulumassa loppuun. Levy nousi alkuvuodesta -67 vielä sijalle 122. ja uusi sinkku "Peace Of Mind" sijalle 125. Suosiota riitti kuitenkin sen verran paljon että pojat saivat keikkailla, koulunkäynnin ehdoilla, ympäristöosavaltioissa ja lämmitellä mm. sellaisia aikansa suuruuksia kuin The Hollies, The Doors, The Byrds ja The Beach Boys.

Byrnen mukaan levy oli kuitenkin juosten kustu koska levy-yhtiö vaati mahdollisimman nopeasti levyllisen uusia biisejä  singlen breikkaamisen jälkeen. Pojat eivät olleet tyytyväisiä myöskään levyn soundeihin joita muuteltiin reippaasti heiltä kysymättä. Vaikka Kenn Ellnerin isä yritti toimia managerina, tunsivat  pojat ettei heitä tuettu levy-yhtiön toimesta millään tavalla.

Yhtye levytti vielä muutamia ihan kelpo singlejä, mutta kun ne eivät aiheuttaneet sen suurempaa hässäkkää, alkoi levy-yhtiö jo etsiä uusia tulijoita. Samaan aikaan San Franciscon soundi oli jo alkanut etääntyä autotalliräminästä eikä Count Fiven kaltaiset bändit halunneet lähteä mukaan tuohon liian kaupalliseksi ja laskelmoiduksi katsomaansa sceneen. Pienellä juonella, poikien mukaan, levy-yhtiö pääsi sopimuksestaan irti: se ilmoitti poikien rikkoneen sopimustaan kun he eivät olleet ilmestyneet sovitulle keikalle. Keikalle josta itse yhtyeellä ei kuulemma ollut edes mitään tietoa. Pojat alkoivatkin jo olla kyllästyneitä musiikkibisneksen.Suosio oli tullut hiukan liian äkisti ja kun pojille tarjottiin miljoonaa taalaa pitkän kiertueen tekemisestä, he hylkäsivät tarjouksen ja päättivät jatkaa opintojaan.

Tämä kappale on noussut erääksi garagerockin klassikoista ja sen johdosta Count Fiven levyä, sinkkukokoelmia, ja liveäänityksiä on julkaistu uudelleen useitakin kertoja. Biisiä on myös coveroitu aikojen mittaan. Tunnetuin lienee J.J. Calen The Leathercoated Minds-teinikombon versio. Nimeltäänhän kappale sopii todella hyvin tuon ajan ilmiöihin, vaikka kyseessä ei olekaan kertomus tajuntaalaajentavien aineiden aiheuttamasta reaktiosta vaan Byrnen sanojen mukaan pelkästään tavallinen kertomus rakkauden loppumisesta.