27.5.2010

The Housemartins - London 0 Hull 4 (1986)


Hullin neljänneksi parhaan bändin ura jäi kovin lyhyeksi. The Housemartins sai aikaiseksi vain kaksi studioalbumia joista tämä on se ensimmäinen. Tämä on taas yksi näistä levyistä joita ei voi oikein irroittaa ensimmäisten kuuntelukertojen tapahtumista ja tunnelmista. Toki levy on mielestäni musiikillisesti kestänyt aikaa erittäin hyvin. Levyn poliittisuus tai kristilliset aiheet eivät kiinnostaneet nuorta miestä silloin eikä se ole vieläkään syy levyn hienouteen. Toki sanoitukset ovat myöhemmin nousseet hieman tarkemmin mietinnän alle. Musiikki innostaa kuitenkin eniten yhä edelleen. Ei tarvitse olla samaa mieltä miesten kanssa voidakseen nauttia hienosta musiikista. " Take Jesus - Take Marx - Take Hope" sanoo levyn takakansi. Että noista lähtökohdista.

Paul Heatonin ja Stan Cullimoren vuonna 1983 perustama yhtye on jäänyt jonkin verran Paulin toisen bändin The Beautiful Southin varjoon ja nuoremman polven keskuudessa myös bändin basistin Quentin/Norman Cookin ( aka Fatboy Slim) tuotokset lienevät tutumpia. Yhtyeen kaksi levyä olivat kuitenkin vahvoja näytteitä yhtyeen pop-osaamisesta. Bändin erittäin hienon nimen Paul kehitti lempikirjailijansa Peter Tinniswoodin innoittamana tavasta jolla tämä kuvaili itseään vakavaksi kirjoittajaksi jolla on hiukan synkkä, mutta optimistinen näkemys elämästä. Ja tällainen oli ilmeisesti myös Paulin näkemys tavastaan kirjoittaa lauluja.

Köyhän miehen Smiths oli aikalailla vikaan osunut ja vähättelevä, varsinkin Lontoon musiikkikriitikoiden bändille aluksi sovittelema rooli. Bändejä yhdistää kyllä helkkarin hienot melodiat jotka toisinaan ovat ristiriidassa sanoituksen kanssa samaan tyyliin kuin esim. Smithsin "There Is a Light That Never Goes Out"  jossa hieno melodia yhdistyy Marrin helisevään kitaraan ja Morrisey toteaa " to die by your side, well the pleasure, the priviledge is mine". Ja vaikka mitä muuta yhtä positiivista ja iloista.

Levyn teon aikaan kaivostyöläisten lakko oli jatkunut jo yli vuoden ja Britannian yhteiskunta oli vahvasti polarisoitunut Thatcherin kompromissittoman ja diktaattorimaisen otteen alla.  Samoihin aikoihin julkaistu ja aikaisemmin jo käsitelty Billy Braggin " Talking With The Taxman About Poetry"  käsitteli osittain samoja aiheita. Clashilta saamansa inspiraation mukaan punk-taustainen Heaton on halunnut tässäkin yhdistää musiikkiin poliittisen ideologiaansa, muttei ole antanut sen häiritä musiikin kauneutta.

Levyn aloittava "Happy Hour"  on heti osoitus siitä että hieno musiikki kantaa listoille ristiriitaisen purevasta tekstistä huolimatta, tuskin siitä johtuen. Britannian listojen kolmoseksi yltänyt kappale kritisoi seksismiä ja yrityskulttuuria vastaan. Ei siis pelkästään ylistä iloista juomahetkeä lähikuppilassa kuten musiikki voisi antaa ymmärtää. Dynaaminen "Get Up Off Our Knees" tuottaa hienon, kenties Heatonin mielestä senhetkistä menoa kuvaavan mietelauseen: "Why shoot someone tomorrow / that you can shoot today ?"


"Flag Day" oli myös yhtyeen ensimmäinen single (levyversio on hieman erilainen, tuossa siis se single-versio), joka nyt ei varsinaisesti räjäyttänyt vielä pankkia mutta herätti kiinnostusta. Hiukan pateettinen ja voimakkaasti kantaaottava laulu ei varmaankaan kaupallisesti ajatellen ollut se kaikkein oletettavin valinta debyytiksi, mutta bändin sanoman selventäjänä varmasti paikallaan. Bändin ja levy-yhtiön päätökseen nimenomaan tuon singlen julkaisemisesta vaikutti varmasti John Peelin aiempi hehkutus. Heti kysytään se koko levyn läpi kantava kysymys: kenen joukoissa seisot ? Samasta kysymyksestä jatketaan seuraavassakin eli hiukan enemmän tempoa nostavassa biisissä "Anxious".

Hienosti helisevä vahvasti indiemäinen ja yksi levyn hienoimmista kipaleista "Sitting On A Fence" tarjoaa Heatonin falsetin lisäksi hienon näytteen taidokkaasta sanoituksesta, oli siitä sitten samaa mieltä tai ei. Harva kuitenkaan voi olla eri mieltä että vaikka on tärkeää nähdä asioista molemmat puolet, on jokin kanta otettava. Ei riitä että on vain apaattinen ja itsekeskeinen sivustakatsoja joka yrittää selittää asioihin sekaantumattomuutensa kuin aidalla maailmaa tarkasteleva mies :
"who sees both sides of both sides". Iloisesti rullaava poliittista apatiaa pilkkaava metaforinen  "Sheep" ja "Over There" johdattavat rauhallisempaan "Think For A Minute" kappaleeseen joka ei kuitenkaan kuulu levyn hienoimpiin hetkiin.

Ei tälläkään levyllä kaikki aiheet ole ihan niin heviä, kuten kappaleessa "We´re Not Deep" joka nyt ainakin noin päällisin puolin vain kertoo humoristisesti nuorison halusta nukkua hieman myöhempää kuin ehkä vanhempien mielestä olisi syytä. Kai siinä pikkuisn piikkiä voi olla konservatiivisia arvoja kohtaan. Ei kai sen enempää sanomaa tarvitse aina ollakaan. Soul / gospel- vaikutteinen "Lean On Me" johdattaa rauhallisesti levyn päättävään räyhäkkään kappaleeseen "Freedom", jossa Heaton taas alleviivaa millainen riesa on olla sosialisti vahvasti konservatiivisessa Thatcherilaisessa ilmapiirissä. Ja kuten sanoin, ei tarvitse olla samaa mieltä sosiaalipoliittisista kannanotoista joita levyllä on. Voi vaikka vain sammuttaa toisen aivolohkon ja nauttia.

Hienoja biisejä koko levy täynnä. Bändin toinenkin levy ja kokoelma "Now That´s What I Call Quite Good", kuten myös Beatiful South-tuotanto on täynnänsä hyvää tavaraa, mutta jotenkin tässä esikoisessa aistii kaiken tuoreuden ja aitouden parhaiten. Videotkin ovat niin mukavan kotikutoisia ja paitansa ylös asti napittavat nörttimäiset hemmot aikalailla epätodennäköisiä pop-sankareita. Kieltämättä kun toisinaan katselee uudempia, vaikkapa 1000 Sparksin ansiokkaasti esittelemien indie-bändien videoita, ei voi välttyä déjà vu-fiilikseltä.


Biisilista:

01. Happy Hour
02. Get up off Our Knees
03. Flag Day
04. Anxious
05. Reverends Revenge
06. Sitting on a Fence
07. Sheep
08. Over There
09. Think for a Minute
10. We're Not Deep
11. Lean on Me
12. Freedom

25.5.2010

Miksi pidän blogia ?

Näin kysyi yksi ystäväni. Aika perustavaa laatua oleva kysymys. En ollut itse asiaa edes kunnolla miettinyt, saatikka analysoinut. Aloitin blogin pitämisen kun sisareni kyllästyi anekdootteihini kaikenmaailman levyistä ja suuruuksista joita hän ei ollut ikinä kuullutkaan ja kehotti että ala kirjoitella niistä nettiin. Ehkäpä siellä joku lukee sepostuksiani. Tarkoittaen siis että joku jota oikeasti kiinnostaa, toisin kuin häntä. En ollut aikaisemmin edes ajatellut koko asiaa. Mutta aloitin kuitenkin.


Omasta mielestäni minulla ei ole tässä iässä enää mitään pätemisen tarvetta. Tai en ainakaan myönnä sitä. En edes koe tarvetta valistaa ihmisiä. Mutta ehkäpä haluan omalta osaltani tuoda esille levyjä/artisteja/bändejä jotka ansaitsevat esilletuomista. Ja musiikkia josta itse pidän enkä voi käsittää miten joku toinen ei. Eli motiivini on idealistinen, ehkä. Toivottavasti ei snobistinen tarve olla oikeassa. Sitäpaitsi kirjoittaminen on perin mukavaa hommaa. Eli motiivi voisi oikeastaan ola myös aika itsekeskeinen, mutta sitä ei sovi myöntää.

Tämän johdannon perusteella aloin myös tarkastella muita netin musiikkiblogeja ja miettiä niiden kirjoittajien motiiveja. Taloudellisia motiiveja ei näytä olevan kenelläkään. Eikä kenelläkään näytä juuri olevan tarvetta korostaa omaa osaamistaan tai tietämystään musiikin suhteen. Ehkäpä tämä bloggaaminen on vielä hyvä tapa tuoda esille omia tuntemuksiaan oman intohimonsa kautta tai jopa tapa pelkästään levittää musiikin ilosanomaa, kuten eräs kollega asian ilmaisi.

 
Ystäväni kysyi myös miksi en arvostele uusia levyjä. Yritin selittää etten oikeastaan arvostele levyjä, koska kompetenssini ei siihen riitä, vaan pikemminkin esittelen esittelemisen arvoisia levyjä joita toivoisin muidenkin kuuntelevan ja annan niistä toki oman mielipiteeni. Hän kysyi myös miksi kehun kaikkia levyjä. No juuri sen vuoksi että en oikein viitsi esitellä levyjä joista en itse pidä. Ehkä sitäkin pitäisi tosin kokeilla.

Yritin myös selittää hänelle että tämä bloggailuharrastus on sen verran tuore asia, ettei se todellakaan vielä ole ihan muotoutunut lopullisiin uomiinsa, ja jatkossa näkökulma saattaa muuttua. Toisaalta uusia levyjä arvostellaan nykyaikana netissä niin monessa paikassa, ettei mielenkiinto riitä samojen asioiden vatvomiseen. Musiikkihistoriassa riittää penkomista vuosikausiksi ja toivottavasti edes joku löytää esitellyistä levyistä uusia ihastuksen kohteita. Ainakin itselläni tuo on yksi motiivi lukea muiden blogeja. Sen lisäksi tietenkin että musiikista vain on ylipäätään mukava lukea. Harmi vain että todella mielenkiintoisia blogeja on aika harvassa. Noin suomenkielellä. Lontooksi löytyy enemmän.

Ystäväni ei ole erityinen musiikkifani. Hän kuuntelee listakamaa Lady Gagasta rappiin ja niitäkin lähinnä autostereoista taustamusiikkina. Muuten kyllä ihan mukava mies. Toisinaan on vaikea tajuta että kaikki eivät tosiaankaan arvosta hyvää musiikkia samalla tavalla kuin itse, tai suhtaudu siihen samalla innolla ja vakavuudella. Itse asiassa tällaisia ihmisiä on perin harvassa.

Ja kysymyksiä sateli. Mitä järkeä koko hommassa on, kun siitä ei edes saa palkkaa? No en usko hänenkään saavan palkkaa sählyn peluusta, punttien nostelusta tai salkkareiden katselusta. Harrastushan tämäkin on vain siinä kuin muutkin. Itse yritin alussa itselleni perustella että eihän sillä ole merkitystä vaikkei näitä kukaan lukisikaan, mutta sehän on tietysti paskapuhetta. Kun kerran kirjoittelee, olisi tietysti mukava että joku myös lukisi. Aika hiljaista toki linjoilla välillä on, mutta toivotaan että aika tavaran kaupitsee.

Kaverini pisti minut tosiaankin perimmäisten kysymysten äärelle. Yrtin analysoida ja selventää itsellenikin miksi tähän ryhdyin.

Johtopäätökseni oli aika looginen. Koska olen itse aikalailla intohimoinen musiikin suhteen ollut koko elämäni, en voi uskoa että joillekin se on aivan samantekevää. Tapetteihin verrattavaa taustakohinaa. Ja koetan ehkä muuttaa tätä asiaa. Ongelma on tietysti se, että eihän näitä lue kuin juuri ne jo valmiiksi musiikista kiinnostuneet, jos nekään. Mutta toivossa on hyvä elää.

Lupasin myös kaverilleni että arvostelen jonkun hänen valitsemansa tuoreemman puoleisen levyn, pidinpä siitä tai en. Joten haaste on heitetty ja olen sen ottanut vastaan. Katsotaan mitä tuleman pitää. Toivottavasti olemme kavereita senkin jälkeen.

24.5.2010

Spotify ja muut vempeleet


Näin old school- muiikkidiggarina, albumin ja olosuhteiden pakosta myös cd-levyjen ostajana, en ole vielä täysin löytänyt Spotifyn ja verkkolataamisen ihanuutta. Faija on kuulemma jäänyt ajastaan jälkeen, ilmoittivat lapseni ykskantaan. Heille kun tuo musiikin ostaminen netistä kappale kerrallaan on ihan perusjuttu. Mitä sitä koko abumia ostamaan jos siellä on vain yksi hitti. Niinpä.

Kaukana ovat ne ajat jolloin piti Rumban tai Soundin lukemisen tai radiosta hienon biisin kuulemisen jälkeen odotella jotain uunituoretta levyä Musiikki-Fazerille. Silloin Anttilassa myytiin lähinnä vain alelaarituotteita ja kaikki vakavasti otettava musiikki piti ostaa kunnon musiikkikaupasta jossa oli asiantuntevat myyjät.

Toki musiikkikaupassa piti notkua vaikkei mitään tiettyä ollut hakusessakaan ja aina silloin tällöin käsiin tarttui joku ihan tuntematon tekijä josta tuli iloa vuosiksi. Kannet ja tekijätiedot piti tutkia tarkkaan ja muistella missähän se tuokin tuottaja viimeksi on tullut vastaan. Ja kun nettiä ei ollut, se tiesi taas Soundien, Rumbien ja oman levyhyllyn penkomista, sillä asiahan piti kuitenkin selvittää.

Jotenkin tuntui että musiikki oli, ainakin omalla kohdalla, aika paljonkin kokonaisvaltaisempi harrastus kuin nykyinen malli, jossa hitit ostetaan vähän niinkuin tapetiksi taustalle tai verhoiksi joita vaihdellaan sesonkien mukaan. Albumit kokonaisuutena jäävät monelta nykyään kokematta. En tiedä sitten palataanko kohta vanhaan malliin jossa levyistä ei edes yritetty tehdä kokonaisuuksia, vaan ne olivat vain kokoelma sinkkuja. Miksi nähdä vaiva ja kehitellä albumille teemaa tai edes yrittää tehdä siitä yhtenäinen kokonaisuus, kun suurin osa vain kuitenkin lataa netistä biisin sieltä ja toisen täältä.

Käytän toki sekä Spotify- että Last.Fm- palveluja, sillä ne ovat oiva tapa löytää uusia tuttavuuksia ja toimivathan ne toisinaan taustamusiikkina vähän radion tapaan. Mutta monelle ne ovat nykyään levyjen vaihtoehto. Mutta eipä kaikki tietysti ihan niin intohimoisesti musiikkiin suhtaudukaan.

Kehitys kehittyy ja mukana on kai vaan kuljettava. Eiköhän tuo verkkolataus ole sitä tulevaisuutta johon on vain sopeuduttava. Mutta en suostu tuomitsemaan itseäni vanhaksi pieruksi vaikka mielestäni vinyyli on se kaikkein hienoin formaatti ja levyä kuunnellessa pitää olla kannen tiedot hypisteltävänä.

14.5.2010

Nyt soi: Bobby Womack - Across 110th Street


Hienohan tämä on ei siitä mihinkään pääse.

Vaikkakin  koko Bobby Womackin tuplakokoelma, 2003 ilmestynyt Anthology jolta tätä kuuntelen, on kovanlaatuista kamaa niin tämä sieltä aina tuppaa nousemaan esiin.

"I got one more thing I'd like to y'all about right now.
Hey brother, there's a better way out.
Snorting that coke, shooting that dope man you're copping out.
Take my advice, it's either live or die.
You've got to be strong, if you want to survive"

Kappaleestahan on tietysti muodostunut jo jonkinlainen Harlemin, tuon New Yorkin mustan Rööperin, pimeämmän puolen kulttuurin tunnuslaulu joka on soinut muissakin elokuvissa itse tuon alkuperäisen samannimisen elokuvan (Verinen Katu suomeksi) lisäksi. Tunnetuimpana tietysti Tarantinon leffa Jackie Brown jonka kuvat tuossa biisin taustalla pyörivät.
 
Vaikka tämä ei aikoinaan ollut Bobby Womackin kovin hitti, lienee tämä kuitenkin tunnetuin. Ainakin hänen esittämänsä kappale. Valentinos aikojen kappale "It´s All Over Now" on varmaankini tunnetumpi, mutta tietysti Rolling Stonesin versiona.

26:n studioalbumin, kahden livealbumin ja lukuisten  kokoelmien lisäksi mies on tunnettu laulunkirjoittajana jonka säveltämiä kappaleita on esittänyt mm. Wilson Pickett. Kitaristina ja sessiomuusikkona mies antoi panoksensa esimerkiki kolmelle Aretha Franklinin levylle ja mm. kahdelle musiikkihistorian virstanpylväälle: Sly and The Family Stone´sin There´s A Riot Goin On ja Janis Joplinin Pearl albumeille.

Monia eri musiikkityylejä levyttäneen miehen suosio ei koskaan noussut sille tasolle jolle sen ehkä olisi kuulunut nousta. Ainakin siis minun mielestäni. Ehkäpä tuo musiikillinen monimuotoisuus teki vaikeaksi sovittaa miestä mihinkään kategoriaan.

Vaikka kategorisointi ei kovin hedelmällistä olekaan, ehkä tämä biisi pujahtaa sinne Staxin suuntaan, ainakin huomattavasti enemmän kuin Motownin suuntaan. Kappaleen tunnelma ja intensiteetti on heti alusta lähtien huikea. Ja vaikka en ole ikinä Harlemissa käynytkään, tämän biisin avulla sen kaduille pääsee heti ensi hetkistä alkaen.

Tämä biisi ja tuo Anthology kokoelma on hieno tapa aloittaa tutustuminen Bobby Womackin musiikkiin.

9.5.2010

R.E.M. - Fables of the Reconstruction (1985)


Tämän yhtyeen suhteen olen melko kritiikitön, mutta yritän edes vaikuttaa siltä niinkuin en olisi. Suhteemme on ollut pitkä ja joskus karikkoinenkin, mutta yhdessä on pysytty. Myötä- ja vastamäessä.

Kun yhtyeen esikoislevy Murmur tuli Oulussa myyntiin, olin jo aamulla kaupassa sitä hakemassa. En saanut ensimmäistä, mutta kuulemma kaupungin toisen kappaleen. Ja siitä se sitten alkoi. Tai oikeastaan se lähti tietysti jo siitä kun kuulin ensimmäisen biisin radiosta joka oli muistaakseni "Talk About The Passion". Joka oli siis se syy minkä takia olin siellä Fazerilla ylipäätään.

Kun bändi myöhemmin nousi suursuosioon olin ylpeä että "oma löytöni", jota hevarikaverini eivät oikein osanneet arvostaa, oli osoittautunut suosion arvoiseksi. Ja samalla tietysti mustasukkainen kun kaikenmaailman diletantit luulivat asiasta jotain tietävänsä ja kehuskelivat kuinka hieno biisi on "Shiny Happy People" (joka on muuten yksi yhtyeen huonoimpia, tai ainakin ärsyttävimpiä) tai puhkisoitettu "Losing My Religion", eivätkä tienneet bändin musiikkihistoriasta tuon taivaallista.

Tuolloin oli yhtäkkiä niiiin hip ja hop tykätä R.E.M.:istä ja sehän aiheutti allergisia reaktioita nuoressa miehessä joka omasta mielestään kulki valtavirran ulkopuolella ja niitti kaveripiirissä mainetta uusien kykyjen löytäjänä. Lievää suurempaa snobismia osoittaen olin jopa hylätä bändin ja meinasin jättää levyn (Out Of Time) ostamatta koska omasta bändistä oli tullut stadion-tason yhteistä omaisuutta. Onneksi järki voitti ja suhde sai jatkua vakavasta kriisistä huolimatta. Iän myötä liiallinen vakavuus musiikin ja bändien suhteen on onneksi hieman karissut kun on oppinut että joskus täytyy joustaa.

Kyllähän bändi uransa aikana on tehnyt myös muutamia harhalaukauksia, mutta enimmäkseen hienoja levyjä tai erittäin hienoja. Onhan tuo Out Of Time toki hieno levy nyt kun on saanut hiukan etäisyyttä asiaan, niinkuin on Greenkin puhumattakaan Automatic For The People-levyn hittikimarasta. Omat suosikit löytyvät kuitenkin tuolta alkupuolen I.R.S.- tuotannosta ja noista levyistä korkeimmalle nousee tämä Fables of the Reconstruction. Tämä toisinaan aliarvostettu southern -levy julkaistiin vuonna 1985 kun tuleva suosio oli vasta kytemisvaiheessa ja bändi vielä indiepiirin suosikkeja.
 
Levy on ehkä ehjin kokonaisuus yhtyeen levyistä, jopa niin että se lähestyy konseptilevyä. Tämä progelevyjen kirosanana tunnettu termi ei kuitenkaan tässä tapauksessa tarkoita tarinaa jossa on alku ja loppu, vaan pikemminkin samaan tunnelmaan ja aihepiiriin liittyviä irrallisia tarinoita eri näkökulmista. Hiukan niinkuin etelän toisen kuuluisuuden William Faulknerin teos "Ääni ja vimma" ( The Sound And The Fury), joka oli muuten tämän levyn projektinimi. Ja se yhdistävä teema on etelän mytologiat, eksentriset tarinat ja tunnelma.

Levyn aloittaa bändille hieman epätyypillinen "Feeling Gravitys Pull" , joka johdattaa teemaan lähinnä juuri tunnelmaltaan, kitarassa tosin vivahtaa jotain ihan muuta, ehkäpä äänityspaikka Lontoon sateista ja masentavaa tunnelmaa. "Maps And Legends" on jo tutumpaa Remmiä ja byrdsmaista rickenbackerin helinää. Tunnetusti kryptinen Michael Stipe on kertonut laulun kertovan ihmisistä joita voi lukea vain kuin karttaa, ja joista saa kokonaiskuvan kuten avonaista karttaa tutkimalla, ei yksittäisiä sivuja tutkimalla. Metaforaa kerrakseen, mutta silti ehkäpä levyn hienoin  kappale.

Seuraavat kolme biisiä ovat juuri niitä syvän etelän kerrontaperinteen tyypillisimpiä edustajia. Tai no tyypillinen on tietysti suhteellista. Hieno "Driver 8" samoin kuin myöhempi "Auctioneer (Another Engine)"  ovat  etelän folkperinteen sisäistäneitä kappaleita joissa juna toimii perinteisenä symbolina. Etelän kerrontaperinteen toisen vakioaiheen mukaisesti eksentrisistä tyypeistä kertovat "Old Man Kensey" ja "Life And How To Live It" saivat aiheensa elävästä elämästä.  Kensey oli siis oikea henkilö joka työskenteli Reckoning-levyn kansitaiteilijan Reverend Howard Finsterin jonkinlaisena apumiehenä ja joka oli tunnettu järjettömistä ja erikoisista tempauksistaan kuten laulussakin kerrotaan:
" Old Man Kensey wants to be a dog catcher
First he's got to learn to stand
He's gonna be a clown in a marching band
Letters to me signed ransom greed
(That's my folly) I believe"
joka viittaa Kenseyn harrastukseen, eli koirien kidnappaukseen ja lunnasrahojen vaatimiseen rahoittaakseen viskinsiemailunsa.

Wendell Gee Used Cars
Sisäpiirin vitsi ja yritys tehdä etelän soulia Otis Reddingin tapaan "Can´t Get There From Here"  ei ihan heti avaudu kunnianosoitukseksi Georgian hienoille soul- muusikoille, mitä se kuulemma musiikillisesti kuitenkin on, hiukan kieli poskessa tehtynä kuitenkin. Niin kaunis biisi kuin "Green Grow The Rushes" onkin, on siinäkin aistittavissa sitä lievää synkkyyttä jota jopa bändin omat pojat hieman moittivat, erityisesti Bill Perry. Saattaa tietysti johtua myös siitä että folk-rock tuottaja Joe Boydin käsissä miehen rumpusoundit jäivät hiukan, no latteaksi kai voi sanoa.

Levyn päättää kaksi erittäin kaunista kappaletta. Sanoituksellisesti hämärä "Good Advices" joka saattaa, siis saattaa, kertoa kiertueella olevan bändin kaipauksesta kotijoukkoihin jolloin joutuu turvautumaan satunnaisiin ihmisiin tien päällä joihin ei voi kuitenkaan aivan luottaa: "Keep your money in your shoes". Viimeisessä kappaleessa ollaan taas eksentrisessä pikkukaupungissa Georgiassa jossa kuulemma jokaisen asukkaan sukunimi vaikutti olevan Gee. " Wendell Gee" oli kaupungin käytettyjen autojen kauppiaan nimi.

Levy saattaa satunnaisen kuulijan korviin vaikuttaa aluksi vaikeasti lähestyttävältä, synkältä tai jopa masentavalta, mitä se ei ole. Mitään kesähittiä ei levyltä kuitenkaan löydy, kyllä tämä tunnelmaltaan on enemmänkin hiukan pilvisemmän päivän musiikkia. Maanläheinen etelän mytologioihin nojautuva levy se on, ehkä tummasävyinen muttei synkkä ja aika kaukana Automatic For The Peoplen-levyn äänimaailmasta. Tämä oli aikaa jolloin bändi ei ollut "shiny" eikä vaikuttanut olevan kovinkaan "happy". Joten jos diggailun on aloittanut noista uudemmista levyistä, kannattaa tälle levylle antaa hiukan aikaa. Kyllä se sieltä avautuu.

Tunnelma ja melodiat on tämän levyn hienointa antia. Stipen kryptiset sanoitukset voi jokainen tietysti tulkita omalla tavallaan tai olla tulkitsematta. Ylitulkinta on aina vaarana kun sanoitusten tarkoituksena on vain luoda tiettyä tunnelmaa, ja Stipe antaa tähän mehukkaan lähtökohdan.

Tässä on jo selkeästi tulevankin musiikin siemen, joten ehkä tätä voisi kuvailla siirtymälevyksi. Tämä on kuitenkin selkeästi mestariteos.

Biisilista:

1. Feeling Gravity’s Pull
2. Maps And Legends
3. Driver 8
4. Life And How To Live It
5. Old Man Kensey

1. Can’t Get There From Here
2. Green Grow The Rushes
3. Kohoutek
4. Auctioneer (Another Engine)
5. Good Advices
6. Wendell Gee

6.5.2010

Nyt soi: The Hellacopters - By The Grace of God


Hellacopters on aina ollut rehellisen oloinen ja elämänhajuinen poppoo. Toisin kuin monet MTV:n muoviset  "rock" puppelit jotka eivät rokkia tunnistaisi vaikka se kusisi niitä silmään.

Toki albumina 2002 ilmestynyt By The Grace of God on jo hiukan popahtavampi kuin alkuajan levyt, mutta menevää ja hienoihin kertosäkeisiin perustuvaa kitaravetoista perusrokkia tämä yhä on. Yhtyeen repertuaarista ei juuri löydy kikkailua tai teennäisiä yrityksiä olla mikään muu kuin se mikä se onkin, rehti rockin ilosanoman sanansaattaja.

Livenä yhtye on toki räkäisempi kuin levyllä, mutta mistään liian kliinisestä tuotannosta ei tätäkään levyä sovi moittia. Konstailematon meno on yhtyeen tavaramerkki ollut aina, tällä levyllä vain kovin kohkaaminen on pikkuisen rauhoittunut. Oulun keikalla 2005 joka oli viimeinen näkemäni live-keikka yhtyeeltä, kohkaamista oli sitten senkin edestä. Positiivista sellaista.

Pari vuotta sitten pillit pussiin laittanut yhtye ehti uransa aikana julkaista monenlaisia tuotoksia seitsemän studio levyn lisäksi. Yhteistyö Glueciferin ja kotoisen The Flaming Sideburnsin kanssa tuottivat makoisia tuloksia ja yhtyeen Cream of The Crap kokoelmat harvinaisista ja julkaisemattomista biiseistä eivät olleet mitään laarin pohjien tongintaa vaan täyttä asiaa. Bändin jäsenten monet oheisprojektit eri yhtyeissä olikin ilmeisesti yksi syy lopettamiselle.

Tämä levyn nimikappale on sitä taattua Hellacoptersia. Jonkun mielestä jo varmasti liian siloiteltua, mutta hei, yksi tykkää äidistä ja toinen Harley-Davidsonista. Laulaja Nicke Andersonin ja basisti Kenny Håkanssonin väsäämä kappale perustuu hienoon kertosäkeeseen ja Andersonin erittäin hienoon laulantaan, jossa ei väkisin yritetä olla sen rokimpia kuin ollaan.

Ja sehän riittää. Ainakin minulle.

2.5.2010

Ei se nimi bändiä pahenna, osa IV


Tämä Suomessakin toistakymmentä kertaa keikkaillut yhtye perustettiin New Yorkissa vuonna 1974. Jeffrey Hyman, John Cummings, Douglas Colvin ja Unkarissa syntynyt Thomas Erdelyi (Tamás Erdélyi) tapasivat Forest Hillsissä Queensissä ja bändi alkoi muotoutua. John ja Thomas olivat jo soitelleet samassa garage-bändissä aiemminkin.

Colvin soitti aluksi kitaraa ja lauloi, Jeffrey soitti rumpuja ja John kitaraa. Thomas oli alunperin suunnitteilla bändin manageriksi. Kohta Colvin kuitenkin vaihtoi bassoon ja huomasi samalla ettei kyennyt samaan aikan soittamaan ja laulamaan, joten "manageri" Thomas rohkaisi Jeffreytä laulajaksi ja näin tapahtui. Colvinille jäi kuitenkin vastuullinen tehtävä aloittaa biisit: "1-2-3-4".

Ainoa tänä päivänä hengissä oleva bändin alkuperäinen jäsen Thomas, joka työskenteli Manhattan Perfomance Studiolla, auttoi poikia alussa toimimalla harjoituksissa rumpalina ja kohta huomattiin ettei siihen postille muita sopivia ollut olemassakaan joten bändi oli koossa.

Bändin nimen alkuperästä on tusinoittain tarinoita, joista suurin osa poikien itsensä alullepanemia. Pojilla oli tapana viihdyttää itseään kertomalla toimittajille mitä ihmeellisimpiä juttuja nimen synnystä.

Kuuluisin tarina on ehkä se, joka jopa meni toimittajaparalle läpi, että bändin pojat olivat tavanneet sattumalta hississä ja kun olivat muka hoksanneet että kaikilla oli sama sukunimi, niin bändihän oli yksinkertaisesti pakko perustaa. Toisaalta yllättävän moni myös luuli veijareita aidoiksi veljeksiksi. Kuten minäkin kersana.

Colvin, joka kutsui itseään nimellä Dee Dee, oli suuri Paul McCartney-fani ja oli ominut itselleen yhden Paulin Silver Beatles aikoina käyttämästä pseudonyymeistä. Paul Ramon oli tuntunut McCatneystä hienolta ja ammattimaiselta nimeltä ja Dee Dee oli samaa mieltä. Dee Dee Ramone vakuutti muutkin  nimen hienoudesta ja niin kaikki pojat muuttuivat sukunimeltään kaimoiksi: Joey Ramone, Johnny Ramone ja Tommy Ramone.

Bändin nimi oli täten johdonmukaisesti Ramones ja loppuhan on, kuten sanotaan, rokettirollin historiaa.