30.11.2011

Keikkaennakko - Mirel Wagner & Joose Keskitalo

Mirel

Sateentekijä Mirel Wagner kehuttiin puhki jo ennen helmikuussa ilmestynyttä debyyttiään, eikä levy suinkaan hypeä latistanut. Päinvastoin, tätä nuorta etiopialaistaustaista naista tunnutaan pitävän yhtenä Suomen singer-songwriter-genren pelastajana.

Eikä todellakaan aivan syyttä. Harvoin saa kuulla noin itsevarmaa ja ehyttä ensilevyä. Vertailut Leonard Coheniin ja jopa Billie Holidayhin ovat sinänsä ymmärrettäviä, mutta pikkuisen yliampuvia. Samaa suomalaisiin vetoavaa synkkyyttä kaikilta tosin löytyy. Lahjakas leidi tosin on. Ja osaa laulaa. Ja tehdä biisejä. Ja se on jo helvetin paljon se.

Joose

Joose Keskitalo on oman tiensä kulkija. Arvostusta mies on keräillyt monelta suunnalta niin soolona kuin Maailmanpalo-yhtyeensä kera.

Keskitalo oli itselleni käytännössä aika lailla vieras, kunnes taannoisen naispappi/miespappi-kriisin takia nimi nousi esille. En tiedä oliko tuo vain mainostemppu, kristillistä vakaumuksellisuutta vai kapinaa, mutta periaatteita tällä miehellä tuntuu riittävän. Melko provokatiivistakin sanomaa mies välillä välittää.

Niin Wagnerin kuin Keskitalonkin kuunteleminen vaatii tietyn moodin, johon tuo synkkä sateinen ulkoilma on omiaan johdattamaan. Pikkuisen vielä maailmantuskaa harteille ja menoksi.



Harvinaisen hyvin yhteennatsaava parivaljakko on, ja propsit sille kuka heidät on kimppaan saattanut. Kaksikko kiertää Suomea minikiertueella nimellä Huone nro 8. Kiertueen nimi tulee Keskitalon ensi vuoden helmikuussa ilmestyvän Vyötä kupeesi ja tule-levyn biisistä. Kummankin esiintyjän kohdalla kannattaa kuunnella sanoituksia. Ne ovat moneen nykymusiikkiin verrattuna hienoja.

Kaksikko esiintyy Oulussa 45 Specialissa 4.12. Hieno keikka luvassa, vaikka päivä onkin sunnuntai. Tanssikengät voi tosin huoletta jättää kotiin.

26.11.2011

Nova Mob - Old Empire


Heti alkuun on tunnustettava se tosiasia, että kyllähän Bob Mould oli se Hüsker Dü:n ÄIJÄ. Vaikka yleensä yritänkin väittelyissä pitää Grant Hartin puolia, ei kai tuossa biisinteon suhteen ole kahta sanaa. Mould teki paremmat biisit.

Yleensä kyllä yritän tuoda esille, ettei Hart nyt ihan mopen osille jäänyt, kyllä mies osasi tehdä helkkarin hienoakin kamaa. Ehken pikkuisen sinne melodisemmalle puolelle kuitenkin, eroten Mouldin hardcoremaisemmasta ärinästä. Totaalisen epäkiitollinen asema Hartilla kuitenkin on, kun vertailukohtana käytetään aina bändikaveria, teki tämä sitten mitä tahansa.

Hartin lyhytikäinen bändi Nova Mob ei pahemmin listoja kolkutellut. Ihan mukavaa poppiskamaahan tuo kuitenkin oli. Aiheet ehkä yhtä sekavia kuin mieskin, mutta melodian taju oli kuitenkin vielä tallella.  Ei tämä nyt kuitenkaan ole mikään Hüsker Dü. Eikä edes Sugar.

Noh, itsekin sorrun näköjään vertailemaan. Tikulla silmään.

George Harrison - Cloud Nine (1987)


Jeff Lynnen ensimmäinen projekti ELO:n jälkeen oli George Harrisonin levyn tuottaminen. Lynnen kädenjälki kuuluu vahvasti ja viitteitä Elo:on ei ole vaikeata etsiä. Popmusiikkiahan Lynne on osannut aina tuottaa, ja kun tuotettavana oli Harrisonin kaltainen kitaristi niin jälki oli sen mukaista.

Täytyy myöntää, että tämä oli ensimmäinen Harrisonin soolo jonka aikoinaan ostin. Vasta tämä sai minut kiinnostumaan vanhemmista tuotoksista, joista löytyy paljon nautittavaa. Toki Harrisonin ekaa varsinaista sooloa All Things Must Pass-triplaa on vaikea ylittää. Siihen oli ladattu kaikki ne ideat ja varmaan myös turhaumat joita Beatles-aikoina oli kertynyt yllinkyllin. Tuohon levyyn tätä miehen elinaikana viimeiseksi jäänyttä levyä on turha verrata.

Levyn suurimmaksi hitiksi nousi yllättäen hieman outo cover-valinta "Got My Mind Set On You". Rudy Clarkin viisikymmentäluvulla rustaama ja James Rayn vuonna 1962 levyttämä biisi olisi kuulemma päätynyt jo Beatlesinkin levylle jos Harrison olisi saanut päättää. Toista saman parivaljakon biisiä "If You Gotta Make a Fool of Somebody" Beatles kyllä soitteli keikoilla. Pikkuisen ärsyttävä renkutus tämä minun mielestäni on, eikä missään nimessä levyn parasta antia. Tämä on se uudempi video aiheesta.



Levyn toinen sinkku ja hittibiisi "When We Was Fab" kertoo tietenkin Beatlesin loiston ajoista. Ilman katkeruutta tai yli-imelää nostalgiaa. Videolla seikkailee myös levyllä soittavat Ringo Starr, Jim Keltner, Elton John sekä tietysti mursu (walrus toim.huom.). Macca oli myös lupautunut videolle, mutta veti loppuvaiheessa homman pystyyn. Kuin pisteeksi iin päälle Harrison tiluttelee lopussa sitaria vanhaan malliin.



Poppiosaston helmiä on biisi "This Is Love". Biisiä kun kuuntelee ei ole yllätys, että sen toisena tekijänä on Jeff Lynne. Sen verran vahvoja ELO-viboja siinä on. Mikä ei ole mitenkään huono asia. Lynnen tulevassa Roy Orbison-tuotannossa on myös aika lailla samoja vivahteita.



Levyn aloittava "Cloud 9" on ehdottomasti yksi levyn kohokohdista. Temptationin saman nimiseen biisiin tai levyyn se ei kuulemma viittaa, vaikka ehkä sukulaisuutta löytyykin. Eric Clapton kitaroi hienosti kuten muissakin kipaleissa joissa kitaraansa näpelöi.



Levy on kauttaaltaan nautittavaa poppia, poislukien ehkä Madonnan "Shanghai Surprise"-elokuvan soundtrack-rainat "Someplace Else" ja "Breath Away from Heaven", joita ei niitäkään huonoiksi voi sanoa. Pikkuisen puleerattu levyn yleisilme on verrattuna Harrisonin aikaisempiin tuotoksiin. Ihan kuin mies olisi päättänyt, Lynnen suosiollisella avustuksella, nousta taas cooliksi poppitähdeksi. Vähän kuin kannen kuva jossa mies poseeraa kasarihenkisesti übercoolina hawaiji-paita päällä, peililasit päässä vanhan lempparikitaransa kanssa.

Onhan se vähän väsynyttä vertailla näitä Fab Fourin muiden herrojen levyihin, mutta kyllä tämä ehdottomasti pesee 99 prosenttia Maccan soololevyistä. No doubt about it.

23.11.2011

Chris Campion - Police (2010)

Jostain syystä tähän kirjaan tarttuminen tuotti suuria vaikeuksia. Vähän sama kuin kirjan "Bono on Bono" kanssa, joka oli KAHTEEN otteeseen kirjastosta lainassa, mutten saanut sitä edes aloitettua.

Tokihan alitajuntaisista syistä voisi tehdä monenkinlaisia keittiöpsykologisia tutkielmia, mutta ainakaan syy ei ole se, että pelkäisin rockuskottavuuteni rapautumista näiden hemmojen kanssa. Sitä kun ei ole alkujaankaan.

Kyllä se syy taitaa olla perimmältään siinä, että ei todellakaan ole kiinnostanut niin hirveästi. Police ei suurempia intohimoja herättele. Aina on ollut jotain parempaa ja mielenkiintoisempaa luettavaa. Ja toki myös siksi, kun liian moni musiikkikirja on osoittautunut huonosti kirjoitetuksi fanituotteeksi. Mutta mukavahan tuo olisi toisinaan yllättyä positiivisestikin.

Police oli aikoinaan ihan mukava orkesteri, johon minulla oli ja on enemmänkin hälläväliä-asenne kuin mitään viha-rakkaus-suhdetta, jollainen kirjoittajalla tuntuu olevan. Campionin kriittinen asenne varsinkin Stingiä kohtaan on jossain virkistävän ja hämmentävän välimaastossa, mutta pikkuisen pistää ihmetyttämään mistä moinen vihamielisyys kumpuaa. Onko joskus joku haastattelu jäänyt Stingiltä antamatta rockjournalisti Chris Campionille? Vai onko Campion todellakin päättänyt tehdä pesäeron myötäsukaisiin auktorisoituihin elämänkertoihin ja lisää uskottavuttaan ylikriittisyydellään. Tai sitten Sting on tosiaankin ylimielisyydellään ja tekopyhyydellään kaiken ilkeilyn ansainnut

Campion kuvaa bändin alkuajat taisteluksi identiteetin etsimisen suossa, aikana jolloin punk oli vielä kova sana ja uusi aalto oli tuloillaan. Ja Police ei oikein sopinut kumpaankaan lokeroon. Sattumien kautta, ja manageri Miles Copelandin vahvalla näkemyksellä, oma tyyli löytyi ja jokainen vuosina 78-83 julkaistusta viidestä levystä möi enemmän kuin edeltäjänsä.

Miles Copeland nousee toisinaan kirjan päähenkilöksi, mikä teki kirjasta toisinaan vaikeaselkoisen. Tarina poukkoili sivuraiteille useiden kymmenien sivujen verran. Kun ketunlenkiltä palattiin itse tarinaan, oli vaikea muistaa mistä kohtaa lenkille oli lähdetty. Kuvitus kirjassa on onnetonta.

Hiukan hämmentävän päällekäyvä negatiivisuus ja kyynisyys ei ikävä kyllä tuonut tälle kirjalle sitä uskottavuutta jota ehkä sävyllä tavoiteltiin. Kun sisältö ei ole kaikilta osin kuosissa ei siinä mikään auta. Eli tämä kirja ei siis ollut se kaipaamani positiivinen yllätys. Kirjan sävy sen sijaan oli melkoinen yllätys. Vaihtelua tuokin.

20.11.2011

Sunnuntaimusiikkia - Lisa Ekdahl

Palstaa lukeville ei ole enää mikään uutinen, että meikäläisen musiikkimaku on varsinaista sillisalaattia, mutta nämä kaunisääniset runotyttöset ovat olleet aina erityisen mieleen.

Joku voi tietysti Lisa Ekdahlin nasaalista olla erikin mieltä, mutta makuasioista on turha kiistellä. Varsinkin jos on väärässä.

Vaikka Lisa sittemmin lähti hiukan eri teille musiikillisesti, oli naisen ensimmäinen levy vielä ehtaa singer-songwriter- osastoa kaikilla mausteilla. Pikkuisen sitä tulevaa jazziakin oli jo mukana, muttei niin vahvasti kuin tulevilla englanninkielisillä Norah Jones-vaikutteisilla yökerhojazz-levyillä. Ne ei sitten ihan niin valtavasti uponneetkaan, mutta tuo vuoden 1994 eponyymi debyytti osui ja upposi. Vaikka Lisa välillä palasikin ruotsinkielisen ja folkhenkisemmän matskun pariin, eivät ne enää tuntuneet yhtä raikkailta kuin ensilevy.

Täytyy olla aika kyyninen ja ennakkoasenteinen joka tästä saa laskelmoitua tai liian kaupallista. Kyllä tämä on pelkästään hienoa. Oivaa sunnuntaimusiikkia.


17.11.2011

Doyle Bramhall 1949-2011


Viime viikonloppuna 62-vuotiaana menehtynyt Doyle Bramhall ei ollut niitä kaikkein tunnetuimpia Austinin musiikkimiehiä, mutta kuitenkin yksi arvostetuista Lone Star-osavaltion ammattimiehistä. Bramhall oli yksi niistä Antone's-kuppilan liepeillä notkuneista Austinin 70-luvun bluesrenesanssin vaikuttajista Vaughanin veljesten, Tommy Shannonin, Marc Bennon, Angela Strehlin, Lou Ann Bartonin sun muiden kera.

Austiniin Bramhall suunnisti yhdessä koulu-ja bändikaverinsa Jimmie Vaughanin kanssa. Miesten yhteinen bändi The Chessmen, joka muuten miesten entisessä kaupungissa Dallasissa lämppäsi jopa Jimi Hendrixiä, vaihtui Bramhallin kohdalla Texas Stormin kautta Marc Bennon Nightcrawlersiin. Bändiin jossa vaikutti myös Stevie Ray Vaughan.

Austinin ulkopuolella rumpali tunnetaan varmasti parhaiten laulunkirjoitus-yhteistyöstään Stevie Ray Vaughanin kanssa. Vaughanin levyttämistä ja esittämistä kappaleista mm. "Change It", "Lookin' Out the Window", "House Is Rockin'", "Tightrope",  "Life By the Drop" ja "Wall Of Denial" ovat joko kokonaan tai osittain Bramhallin käsialaa. Bramhall myös soitti rumpuja Vaughanin veljesten yhteislevyllä Family Style.

Ensimmäisen soololevynsä Bird Nest On the Ground Bramhall julkaisi vuonna 1994. Myös tuolla levyllä Stevie Ray Vaughan esiintyy yhdessä Double Troublen kanssa biisissä "Too Sorry". Kun kuuntelee Bramhallin laulua, ei ole epäselvää että miehellä on ollut erittäinkin vahva vaikutus SRV:n laulusoundiin.

14.11.2011

Keikkaennakko: Papa George

Ou'Bluesin järjestämässä Lokablues-illassa, marraskuussa tosin, esiintyy brittiläinen pitkänlinjan bluesmuusikko Papa George.

Aiemminkin Suomessa, mm. Järvenpään Puistobluesissa, Rovaniemellä, Ivalossa ja Pieksämäellä esiintymässä käynyt Papa on club-ympyröissä ja festivaaleilla arvostettu vieras ja bluesin perusduunari. Kitaristi on esiintynyt niin soolona, duona kun bändinsäkin kanssa. Kaikki combot ovat hiukan erilaista musiikkia, mutta vahvasti bluespainotteista.

Oman bändin jäsenet Tom Compton ja Peter Stroud ovat esiintyneet mm. Johnny Winterin, Peter Greenin ja Alvin Leen kanssa, joten kovista hemmoista on kyse. Suomeen Papa George tulee tosin ilman omaa bändiään ja soittaa Oulussa kaksi settiä joista toisen yksin ilmeisesti resonaattorikitaransa kanssa ja toisen setin rovaniemeläisen pitkä linjan blues-muusikoista koostuvan Luigi's Combon kanssa. Onko tuo toinen setti sitten enempi sähköistä, on vaikea sanoa kun en Luigin musiikkia hirveästi tunne. Edellisellä kerralla kun herrat yhdessä soittelivat Rovaniemellä, pysyteltiin aika rauhaisilla vesillä.



Toivoa toki sopii, että George vetäisisi Luigin miesten kanssa myös pikkuisen ronskimpaa bluesia Stevie Ray Vaughanin tapaan. Vaikka Stevie Ray Vaughanin vaikutus ei aina niin selkeästi soitossa kuulu, vaikutteita on toki sieltäkin saatu. Tuttuja likkejä tipahtelee aika ajoin. Papa kumartaa mestarin suuntaan biisillä "Flooding Down In Texas". Larry Davisin alkuperäinen biisi "Texas Flood"han oli Vaughanin yksi tunnusmerkeistä. Tämäkin biisi voidaan toki konsertissa kuulla, jos myös Strato tai Flying Finn Sunburst sattuu olemaan miehellä matkassa.



Toiveissa on jopa tällaista menoa. Vaikka ei tämäkään Vaughanin oma biisi alunperin ole, niin tokihan tuo versio silkkaa Stevie Rayta on.



Melkoisen suurella todennäköisyydellä kuullaan kuitenkin tuoreimmalta levyltä tuttua resonaattorikitaraa  enemmän deltan kuin Chicagon suunnalta. Mutta kyllä meikäläiselle kummatkin käy.



Sen verran harvoin näitä bluesia soittavia ulkomaaneläviä täälläpäin näkyy, että tätä mahdollisuutta ei kannata bluesin ystävien missata. Papa George siis esiintyy Oulussa Lokabluesissa 45 Specialissa 19.11. Luigi´s Combon kanssa ja oululaisen Bluesbirdin kera.

12.11.2011

Is It A Bird? Is It A Plane? No, It Is Klark Kent !

Vähemmän kekseliäästi nimetyn Klark Kentin ura jäi lyhykäiseksi. Mies ehti julkaista vain neljä sinkkua ja vuonna 1980  eponyymin kymppituumaisen joka tunnetaan myös nimellä Music Madness From the Kinetic Kid, jolta nuo molemmat alla soivat biisit sinkkujen lisäksi löytyvät.

Klark oli sittemmin legendaariseksi nousseen I.R.S.-indielafkan pomon Miles Copelandin kiinnitys. Alkuaikoina  Miles Copelandin luotsaamat yhtiöt olivat tunnettuja kaikenmaailman obskuureista hemmoista, mutta Klarkin tapauksessa kiinnitykseen oli tietysti muitakin syitä.

Itse musiikki kuulostaa hieman siltä mitä se lienee ollutkin. Terapiaa. Klark ei saanut omassa hiukan tunnetummassa yhtyeessään ääntään tarpeeksi hyvin kuuluville vahvemman bändinjäsenen jyrätessä päätökset levyille pistettävästä biisimateriaalista. Klarkin täytyi saada oma purkautumiskanavansa ja alter ego Klark Kent sellaisen antoi.

Pikkuisen aikaa henkilöllisyys aliaksen takana pysyi jopa salaisuutena, mutta yhteneväisyyksiä Policeen alkoi olla liikaa. Sama studio, sama äänittäjä, sama julkaisija ja vielä Miles Copeland. Aika äkkiä salanimen takaa paljastui Police-rumpali Stewart Copeland.



Kaikessa infantiiliudessaan tuo eka "Don't Care" nousi melkein Top 40:n ja yhden miehen bändi kutsuttiin vuonna 1978 BBC:n Top Of The Pops-ohjelmaan. Levyllä Stewart oli soittanut kaikki instrumentit, joten ohjelmaan otettiin taustalle, kuinkan muutenkaan, The Policen miehet Sting ja Andy Summers. Rumpalina on Florian Pilkington-Miksa. Joko tarkoituksella tai tahattomasti punk-parodialta kuulostava biisi on yhtä naurettava kuin miesten naamarit.

Toinen sinkkuna vuonna 1980 julkaistu Madness-vaikutteinen biisi "Away From Home" on jo pikkuisen mukavamman kuuloista, mutta mitään klassikkoja nämä eivät ole. Mukavia kuriositeetteja kuitenkin, ja pieniä viitteitä siitä millaiselta Police olisi voinut kuulostaa jos Stewart Copeland olisi saanut päättää. Jokainen voi sitten arvioida oliko se hyvä vai huono asia että EI juurikaan saanut päättää.

10.11.2011

Oulusta

Kapakoitsijat olivat Rumbassa, vai Soundissa vai missässeoli sitä mieltä, että Oulussa on liikaa keikkapaikkoja. Varmaan näin onkin jos ajattelee kannattavuuden mittarilla, millä baarin pyörittäjät tietysti olosuhteiden pakosta ajattelevat. Mutta nousevien bändien ja musaihmisten mielestä lisääkin varmaan sopisi.

Oulussa on oikeastaan vain kaksi merkittävää rokkibaaria, ja sitten tuo Teatrian sali. Tokihan noissa muissakin juottoloissa joskus soitto soi. Hevimestassa vetää toisinaan... no hevarit. Gloria, Palolaitos ja Petrellin saluuna ovat erikoistuneet cover-comboihin. Petrellin Saluunassa kuulin viimeksi koko helkkarin illan Hurriganes-covereita. Sitä edellisellä kerralla käsittelyssä oli AC-DC.

Ykän Pubissa tuntemattomat bändit ja punkkarit soittelee ilmeisesti pääosin kaljapalkalla, ja kesäisin torin terasseilla järjestetään monenmoisia pienempiä konsertteja, viime kesänä tunnetuin esiintyjä taisi olla 22 Pistepirkko. Lentävän Lautasen klubitarjonta on olematonta vaikka paikka olisi pienille comboille vallan mainio. Never Grow Old on myös jotain pienempää järjestellyt vaikka koko paikka on suunnilleen vaatehuoneen kokoinen.

Oulun ehdoton keikkaykkönen 45 Special säväyttää toisinaan hienoilla valinnoilla, mutta kun tuo ikävä reaalitalous vain sanelee ehtoja liiaksi. Viikolla hyvätkään bändit eivät ole keränneet ruuhkaksi asti ihmisiä ja tokihan se hieman opettaa varovaisemmaksi kun keikkoja tilaillaan. Nuclear Nightclub ei miljöönä vedä vertoja Nelivitoselle, mutta tarjonnan puolesta se on kuitenkin juuri se toinen varteenotettava rokkimesta. Johtuneeko sitten taustajoukkojen (mm. ex-Sentenced Vesa Ranta) musiikkimausta, mutta kapakka on profiloitunut pikkuisen raskaampaan osastoon. Indiebändejä molemmissa vierailee vaihtelevasti. Kaipa noilla pikkuisen nimekkäämpien bändien keikkatuloilla sitten rahoitellaan noita pikkuisen hiljaisempia iltoja. Ja hyvä niin.

Vaikea uskoa että noita keikkapaikkoja nyt liikaa olisi, mutta euro on kova konsultti.

Tuo nyt oli itseasiasssa ihan sivujuonne. Tarkoitus oli pistää muutama Oulu-uutinen kehiin.

Palstalla ennenkin esiintynyt indieyhtye G-Odd on taas ollut levytyspuuhissa ja julkaisee uuden albumin Code To Rebuilding Machinery huomenna. Edellinen levy Intergalactical Fuzz ilmestyi niinkin kauan sitten kuin kesäkuussa. Tuossa video siltä edelliseltä levyltä. Samantyyppistä syntikka-elektro-konejumitusta garagekitaroilla lienee luvassa uusimmaisessakin.


G-ODD - Sex Terror from Henri Turunen on Vimeo.

Edellisen videon, kuten muuten myös Neufvoinin Polar Song-videon, ohjannut Henri Turunen soittelee hämyistä suomenkielistä progea yhtyeessä Riutta. Yhtyeen demot ovat saaneet hieman sekalaista palautetta, mutta potentiaalia on yhtyeessä nähty. Tai kuultu. Suomiproge ei välttämättä ole se meikäläisen teekuppi, mutta ihan ammattitaitoiselta tämä homma kyllä kuullostaa. Tuossa tulevan promon uusin kirjallisuusviitteinen biisi. Studiovelhona on häärinyt Tuomen Pekka G-Odd-yhtyeestä. Pienet on piirit. 

Riutta - Huomenna hän tulee by Riutta
 
Mainio oululainen garage-trio The Hindu Gods Of Love on pläjäyttänyt markkinoille omakustanne EP:n joka on Supersounds-jakelun kautta saatu jopa levykauppa Äxään myyntiin. "Kolme sälliä, kaksi kitaraa, kaksi tomaria ja yksi virveli. Pohjois-Amerikkalaisen perinne- ja nuorisomusiikin kaltoinkohtelua, melun ja kolinan seasta saattaa erottua haikuja myös 1970-luvun Länsi-Saksasta sekä jostain huomattavasti kulmikkaammasta ilmaisusta."


Melodisen hevin ystävien joulupöytään ehtii myös tuo ex-Sentenced rumpali Vesa Rannan uuden orkesterin The Man-Eating Treen toinen albumi, joka ilmestyy 23.11. Julkkarikeikka on Oulun Teatrialla 16.12., jonka jälkeen yhtye lähtee Euroopan keikkarundille Amorphiksen kanssa. Tuossa tuoreehko video tulevalta levyltä.



Satellite Stories-indiepoikien kova meno senkun vain jatkuu. Juttuja paikallisissa lehdissä, uusi promo-EP äänitteillä ja Skandinavian rundi suunnitteilla. Ja kaiken lisäksi valinta tulevaisuuden tusinaan. Hyvältähän tuo nousukiito näyttää. Niin hyvältä, että poikien kannattanee drinkki sen kunniaksi maistella.  Mainio drinkify-sivusto suosittelee tätä:

“The Satellite Stories”
  • 8 oz. Metaxa
  • 8 oz. Egg whites
  • 1 oz. Grenadine
Combine in highball glass and serve.

Nauttikaa !

5.11.2011

R.E.M. - We All Go Back To Where We Belong


Joo, tiedän olevani blogiajassa mitattuna armottomasti myöhässä tämän tarinan kanssa. On pitänyt vähän sulatella.

En nyt voi sanoa olleeni ihan yhtä järkyttynyt suosikkiyhtyeeni lopetuspäätöksestä kuin Nuorgamin Nordlund vaikka suhteeni bändiin johtaakin paljon kauemmas kuin toimittajan. Onhan tuo Stipe asian kanssa flirttaillut jo vuosikausia.

En osaa sanoa muodostuuko musiikkiin erilainen suhde kun sitä diggailee ihan yhtyeen synnystä lähtien, kuten aikoinaan kirjoittelin , verrattuna siihen että löytää sen vasta yhtyeen myöhemmässä, ehkäpä erilaisessa vaiheessa. Vaikea sanoa, mutta uskon näin.

Mukavahan se on ollut kun on joku ihan oma bändi jonka tarinaa on tullut seurailtua aika lailla tarkasti kohta komekymmentä vuotta. En silti aio käydä läpi kaikkia traumaattisen kriisin vaiheita, vaan siirryn suoraan asian hyväksymiseen.

Ja onhan tuolta vielä tulossa yksi levyllinen Remmiä, kun yhtye julkaisee koko uran kattavan kokoelman Part Lies, Part Heart, Part Truth, Part Garbage, 1982 – 2011 runsaan viikon päästä. Tuolla levyllä on kolme uuttakin kipaletta ja pari videotakin on jo ilmestynyt. Tuossa niistä yksi. Tai siis kaksi. Tai siis yksi biisi ja kaksi videota.

Kepeitä multia !


3.11.2011

Stevie Ray Vaughan: In Finland

Koska ne muutamat intohimoiset SRV-fanit, jotka privaattina yhteyttä jatkuvasti ottavat, tätä pyysivät, niin toteutetaan. Harva jaksaa noin tiukasti olla mistään näin kiinnostuneita. Varsinkaan meikäläisen tekemisistä.

Joten osin uusintana, osin uutta asiaa, tässä se on:

Stevie Ray Vaughan heitti Suomessa kuusi virallista keikkaa. Osalta keikoista on materiaalia kaupallisilla bootlegeilla, osasta keikoista on kierrossa epävirallisempaa materiaalia. Levyllä Understanding of Love on julkaistu SRV:n ensimmäiseltä Suomen keikalta 27. maaliskuuta 1984 Helsingin Kulttuuritalolta setin 15:sta kappaleesta 13. Äänitys on vain keskitasoinen yleisöäänitys, ja sen arvo on ennenkaikkea siinä, että se on Suomesta eikä keikkaa muilta booteilta löydy.

Kultturitalon keikka on myös kuunneltavissa ja vaikka ladattavissa heikkolaatuisena streamina täällä.

Seuraavan päivän keikkaa Tampereen Teknillisellä Opistolla ei löydy kierrossa. Jos jollain yksityisellä on tavaraa tuosta keikasta, siitä ei ole tietoa keräilijöillä. Dave Lindholmin Run Runs toimi lämppärinä, ja myöhemmin illalla Stevie jammaili tunnin keikan Ylioppilastalolla miesten kanssa soittaen Daven kitaraa. Veli-Petteri Rajanti soitti bassoa ja Vesa Hyrskykari fonia. Legendan mukaan Daven hennot kielet eivät sulattaneet SRV:n kohtuu brutaalia soittotapaa ja katkeilivat tuon tuosta. YO-talon salivastaava ei arvostanut lisäajalle menoa ja vaati soittoa lopetettavaksi. Tehtiin kompromissi: ulko-ovet kiinni ja noin 30-henkinen yleisö sai yksityisnäytöksen.

Tampereen keikan jälkeisenä päivänä, eli  29. maaliskuuta -84, Vaughan olikin jo ehtinyt tänne Ouluun Urheilutalolle eli Pyrkälle. Ihan kaikki eivät osanneet miehen visiittiä arvostaa, sillä hevimiehet eivät ilmeisesti saaneet mitä tulivat hakemaan. Urheilutalo ei edes ollut täynnä, mitä on vaikea ymmärtää. Siis meikäläisen tietysti. Keikkaa ei löydy miltään viralliselta, siis kaupallisesti julkaistulta bootlegilta, mutta yleisöäänitys kyllä kierrossa on. Siltä löytyy koko keikka. En ole nauhaa kuullut, mutta äänitys ei ole kuulemma huippuluokkaa edes yleisöäänitykseksi.

Oulun Seurahuone 1984
Keikan jälkeen koko Double Trouble painui kiertuemanageri Törrö Tapanisen opastuksella Seurahuoneelle, joka tuolloin oli paikallinen hottimesta. Siellä keikalla ollut raahelainen bändi Stalker sai houkuteltua miehen lavalle kitaristi Kauko Ilkon Gibsonin kera, ja miehet vetivät reilut setit aitoa tavaraa. En ollut paikalla. Perkele.

Kun kyselin Ilkon muistoja Seurahuoneen tapahtumista, hänen muistikuvansa mukaan mukaan setit oli lähinnä tuttua Hendrixiä ja omaa kamaa. Mestari oli kuulemma oivassa vireessä ja lainakamat saatiin kuulostamaan omilta. Shannon oli kuulemma sekaisin kun seinäkello, mutta homma hoitui silti ammattimaisesti. Jossain netin syövereissä puhutaan, että tuokin keikka olisi äänitetty, mutta Ilkko ei muista että paikalla olisi ollut äänityskalustoa minkäänlaista. Ainakaan bändin toimesta keikkaa ei äänitetty. Eli luultavimmin äänitystä ei ole olemassakaan.

Neljäs keikka oli iltapäiväkeikka seuraavan vuoden Pori Jazzien päälavalla Kirjurinluodolla heinäkuun 11. vuonna 1985. Tuosta keikasta on olemassa video, ja myös audiota. Kunnon SBD-äänitystä keikasta ei ole. Ilmeisesti suomalaiset bootleggarit eivät oikein olleet asialla. Pressa Mauno Koivisto saapui Kirjurinluodon keikalle samalla paatilla Stevien kanssa ja katseli myös keikan.



Myöhempi keikka Cotton Clubilla Yyterissä lähetettiin Suomen televisiossa, ja sen neljä biisiä löytyy usealtakin bootilta. Mm. Pride & Joy, Up From The Skies ja tuolta Understanding Of Love-levyltä. Televisiosta keikka tuli ilmeisesti monona, mutta kierrosta löytyy myös radiosta äänitetty FM-stereoversio. Pikkuisen ärsyttävän juontajan äänellä varustettuna.



Tuo keikka löytyy heikkona versiona täältä

Sumuvuosien ja rehabin jälkeen Stevie Ray saapui jälleen Ouluun. Tällä kertaa muinaisen Kuusrock-festivaalin pääesiintyjäksi 17. heinäkuuta 1988. Jotkut tohtivat epäillä miehen pehmenneen raitistumisen myötä, mutta huihai. Edellisen Oulun keikan jälkeen kosketinsoittaja Reese Wynansilla vahvistunut rytmiryhmä heitti helteisessä Kuusisaaressa niin helvetin kovan keikan, että alta pois. Elämäni parhaita keikkoja. Keikkaa kuvattiinkin, en muista kenenkä toimesta, mutta Vaughanin kiertueporukka käski lopettaa kuvaukset parin biisin jälkeen. Syistä on ollut jälkeenpäin hiukan epäselvyyttä, ja siitä mistä lopullinen käsky tuli. Noita pätkiä kuitenkin löytyy juutuubista.

Kuusrockin keikka löytyy myös kierrosta kokonaisuudessaan ja vielä SBD-äänityksenä. Ja löytyypä tuosta äänityksestä sellainenkin harvinaisuus kuin kappale nimeltä Voodoo Oulu, kuten SRV sen esitteli. Juha Torvinen muuten kertoo, että vittuuntuneena SRV:n tukijoukkojen bäkkärivessan valtaukselle Martti Syrjä kusi Stevien vahvariin. Tai erääseen niistä. Tarina ei kerro oliko tuo juuri se vahvistin jolla SRV sitten lopulta soitti.

Väylän Pyörre-uutisten mukaan kemiläinen urkuri  Matti Adolfsen sai pyynnön lainata keikalle Hammond-urut, ja mies halusi myös itse paikalle. Hammondit menivät kosketinsoittaja Reese Wynansin käyttöön, mutta Matti joutui nokakkain myös Double Trouble-yhtyeen liiderin eli itsensä  Stevie Ray Vaughanin kanssa.

" Stevie Rayn keikan raiderissa luki että tarvitaan kaksi Leslietä. Minulla oli tuohon aikaan vain yksi, joten varauduin siihen että toinenkin tarvitaan. Stage manager kyllä oli sitä mieltä ettei tarvita, mutta kun bändin roudarit saapuivat paikalle, tuon toisen Leslien tarve selvisi. Se tuli kitaralle. Nopeasti soitto oululaiselle urkurille Tero Hietalalle. Leslie Saabin takakonttiin ja kiireesti Kuusisaareen. Amerikan roudareilla oli 110V Combo preamp-versio, joka ei toimi Suomessa, joten tuli lisähommia. Värkkäsin itse taiteilija Stevie Ray Vaughanin kanssa ja saatiin tuo kolmen kitaravahvistimen ja Leslien yhdistelmä toimimaan."



Tuo biisi on tosin "Say What", mutta mitäs pienistä. Kuusrockin keikka on keräilijöiden keskuudessa haluttua kamaa. Ei pelkästään sen takia että se oli hieno keikka, vaan myös sen takia että se oli Vaughanin viimeinen Euroopan keikka.

Keikka streamina täällä

Näiden lisäksi kierrossa on kuulemma jo aikoja sitten konkurssiin menneen oululaisen paikallisradio Kaiun puhelimitse tekemä Kuusrockin ennakkohaastettelu Stevie Ray Vaughanin kanssa 6.6.1988. Siinä Stevie kertoo urastaan ja harvinaisen avoimesti huume-ja alkoholiseikkailuistaan ja toipumisestaan. Kuulin tuon aikoinaan, ja jokuhan sen on äänittänytkin, mutta aika harvalla keräilijällä kopiota on. Joku sitä panttaa, tai mahdolliset nauhat makaa jossain konkurssipesän jälkeenjääneissä varastokaapeissa. Tätä ei juuri ole liikkeellä. Ja jos jollakulla lukijalla on, niin kopion tahtoo hän.