Ry Cooder - Pull Up Some Dust and Sit Down (2011)

 
Tämä pari viikkoa sitten ilmestynyt John Hiattin entisen bändikaveri Ry Cooderin levy kolahtaa musiikillisesti aika lailla samaan lokeroon kuin kollegansa uusin. Aiheet tosin ovat hieman kantaaottavampia.

Cooder on ollut minulle joskus hankala pala. Periaatteessa kun mies on ehtaa juurikamaa ja ammattimies sanan kaikessa merkityksessä, mutta kun tuo biisipuoli ei ole aina ihan iskenyt. Kitarahommelit herra on aina hoitanut meikäläistä miellyttävällä tavalla, sliden erityisesti.

Tämän levyn kohdalla tuntui aluksi olevan sama ongelma, eli  tasapaksu tavara. Tunnelmat ovat osittain kantaaottavista aiheista huolimatta leppoiset, ja kuulostavat miehen alkuaikojen meiningiltä, mutta ehkäpä biiseihin olisi kaipaillut hiukkasen enemmän meininkiä. Pikkuisen useammalla kuuntelulla ydin alkoi hahmottua ja nyanssit erottua. Tämähän on parasta Cooderia aikoihin!

Monet kappaleista voisivat aivan hyvin olla trad-krediitillä, mutta kyllä Cooder on ne ihan itse rustaillut. Makumatka musiikkiin käy taas läpi tuttuja reittejä kantaaottavasta Woodie Guthrie-folkista keinuvan tex-mexin kautta räkäisempään ja yrmeäilmeiseen bluesiin "I Want My Crown", ja kaikkea muutakin maanläheistä siltä väliltä.



Onhan Cooder jo aiemmilla levyilläänkin ollut pienen ihmisen puolella, mutta tällä levyllä käydään jo selvemmin yhteiskunnan rakenteita vastaan. Tai ainakin sen mätäpaiseita vastaan. "No Banker Left Behind" kritisoi pankkikriisin hoitoa ja samaa asiaa sivuaa "El Corrido De Jesse James". "John Lee Hooker For President" kertoo ironisesti kuinka ÄIJÄ homman hoitaisi. Ehken paremmin kuin viimeaikaiset pressat, ainakin pikkuisen coolimmin:

"I want everybody to know I'm strictly copastatic, I ain't Republican or Democratic. I got a new program for the nation. It's gonna be groove time, a big sensation. Every man and woman gets one scotch, one bourbon and one beer, three times a day if they stay cool. Little chillens gets milk, cream and alcohol, two times a day if they stay involved in school. Now boogie chillen."

Noin se homma hoidetaan! Kerta kerralta levy alkaa maistua makoisemmalta, kunnes se alkaa kuulostamaan ihan klassikolta, jota se epäilemättä tulee olemaankin. Biisit ovat Hiatt-kollegan tapaan pikku tarinoita, joissa sanomaa ei isketä junttaamalla kurkkuun, vaan ironian kautta.



On helvetinmoinen harmi, että John Hiattin ja Ry Cooderin tapaisten mestareiden aikaansaannokset eivät kovin kummoista liikettä aiheuta listoilla, puhumattakaan musiikkilehdistöstä. Kyllä kannattaisi jättää vaikka muutama hipsterilevy ostamatta ja tutustua kunnon juurimeininkiin. Näistä kannattaa aloittaa.

George Thorogood and The Destroyers - 2120 South Michigan Avenue (2011)

Nanker Phelgen alkuperäissävellys instrumentaalibiisistä "2120 South Michigan Avenue" ilmestyi vuonna 1964 Rolling Stonesin toisella EP:llä 5 x 5. Ja kuten kaikki trivia-nikkarit tietävät, tuo oli myös legendaarisen Chess levy-yhtiön osoite Chicagossa. Triviatiedon ystävät toki myös tietävät kuka/keitä on Nanker Phelgen. Sävellys oli Rollareiden kunnianosoitus musiikillisille juurilleen, ja studiolle jossa he EP:n kävivät äänittämässä.

Thorogood on venyttänyt Charlie Musselwhiten kanssa jammailemansa kappaleen yli kaksi kertaa alkuperäistä pidemmäksi, mutta tarkoitus on sama. Kappale ja samalla koko levy on kumarrus bluesjuurille.



Thorogoodhan on koko uransa nojannut vahvasti covereihin ja muiden tekemiin biiseihin. Toki suurin hitti "Bad To The Bone" on miehen itsensä tekemä, mutta mikään John Hiatt George ei todellakaan ole biisinteon suhteen. Iso osa näistä biiseistä on nimenomaan Chessin katalogista,  mutta muutama omakin biisi mukaan mahtuu tuon Rollaribiisin lisäksi. Hiukan tosin ihmetyttää että eikö cover-kappaleita olisi voinut valita pikkuisen mielikuvituksellisemmin. Vaikka tokihan Howlin' Wolfin "Spoonfull" on hieno biisi, mutta ei Thorogoodilla siihen hirveästi uutta ole annettavaa. Samaa voi sanoa kappaleesta "Bo Diddley" ja Little Walterin biisistä "My Babe".

Muddy Watersin aikoinaan pelkästään Little Walterin ja Leonard Chessin kanssa äänittämä blues "Two Train Running (Still A Fool)" saa toki ihan uuden tulkinnan, mutta voiko helvetti olla että Thorogood käyttää ainakin tässä biisissä autotunea?? Siltä ainakin pahasti kuulostaa. Vai mitä sanotte?>



Sen verran ärhäkkä bluesrockmies Thorogood on, ettei tästä sentään mitään karaokelevyä ole tullut.Vaikka Thorogood on ihan taitava kaveri, ei miehen edelliset levyt ole hirveästi jysähtäneet. Klassikot toki omistan, mutta kuraa on joukossa liiankin kanssa. Tämä levy on vähän siitä välistä. Hienoja biisejä, ja ok tulkintaa, mutta että helvetti AUTOTUNE!!!

Biisilista:

1. Going Back 
2. High Heel Sneakers (featuring Buddy Guy)
3. Seventh Son
4. Spoonful
5. Let It Rock
6. Two Trains Running
7. Bo Diddley
8. Mama Talk To Your Daughter
9. Help Me
10. My Babe (featuring Charlie Musselwhite)
11. Willie Dixon`s Gone 
12. Chicago Bound
13. 2120 South Michigan Avenue (featuring Charlie Musselwhite) 

John Hiatt - Dirty Jeans and Mudslide Hymns (2011)

John Hiatt kuuluu samaan sarjaan kuin Levon Helm maanläheisine lähestymistapoineen. Robbie Robertsonin kanssa mies kuuluu armoitettujen lauluntekijöiden valioihin. Vaikka Hiatt ei vielä seitsemääkymmentä kolkuttelekaan, on hän ehtinyt julkaista levyjä jo viidellä vuosikymmenellä.

Hiatt kuuluu myös sarjaan muusikoiden muusikko. Miehen arvostus kollegoiden joukossa on aina ollut suurempaa kuin kaupallinen suksee. Hiatt on esiintynyt lukuisten suurien nimien kanssa ja Hiattin biisejä ovat coveroineet mm. sellaiset suuruudet kuin Bob Dylan, Ry Cooder, Eric Clapton, B.B.King, Bonnie Raitt, Iggy Pop ja Emmylou Harris, vain muutamia mainitakseni. Monet coverit ovat menestyneet huomattavasti paremmin listoilla kuin Hiattin alkuperäiset. Miehen lauluäänen raakuus ja lievä yksitotisuus lienee yksi syy tähän. Mikään kultakurkku Hiatt ei välttämättä ole.



Hiattin 80- ja 90-luvun taitteen levyt Bring the Family, Stolen Moments ja Slow Turning singauttivat miehen jo Billboardin listoille, mutta tuolloinkin sijat jäivät vaatimattomiksi. Kuten ovat jääneet koko miehen uran ajan. Musiikkityyli on hieman vaihdellut, mutta aina se on ollut enemmän tai vähemmän roots-pohjaista poljentoa. Kaupallisen menestyksen vähäisyyden takia myös levy-yhtiöt ovat vaihtuneet tuhka tiheään ja viimeiset viisi levyä ovat ilmestyneet indielevymerkki New West Recordsin toimesta.

Tiukalla tahdilla viime aikoina levyjä julkaisseen Hiattin kahdeskymmenes levy ilmestyi kuukausi sitten ilman sen suurempia hässäköitä. Levyltä on turha odottaa mitään käänteentekeviä klassikoita tai kassoja kilisteleviä popkiemuroita. Hiattin duunariasenne ja ammattimainen ote on kuitenkin niin tiukka, että vaikka levy ei juuri edeltäjistään eroa, se on taasen erittäinkin mukava keitos tex-mexiä, rockia, countrya, bluesia ja soulia samalla käheällä äänellä laulettuna. Pari viimeistä levyä ovat olleet selkeää parannusta miehen uralla.



Robbie Robertsonin nostalgisointiin verrattuna John Hiatt vetää selkeästi pidemmän korren hyvillä biiseillä ja rouhealla otteellaan. Silläkin uhalla että Hiatt toistaa itseään, hän ei pahemmin tunnu perustavan listasijoituksista tai musiikin uusista virtauksista. Jotkut sedät tosiaankin jaksaa heilua entiseen malliin vähääkään välittämättä mihin musiikkimaailman tuulet puhaltelee. Vähän niinkuin Little Village yhtyekaveri Ry Cooder, Hiatt pysyttelee omilla linjoillaan. Nämä kaverit tekee tosiaankin just sitä mikä itseä huvittaa. Ei oikein ole enää mitään todisteltavaa. Kunhan nyt sen verran levyjä myydään että leivässä pysyy ja levy-yhtiö pitää rosterissa. Mitäpä sitä soittomies muuta.

Tämä viimeisen video on tämän uusimman levyn biisi "Down Around My Place", joka on kuvattu Hiattin konsertista kuukausi sitten samaisessa Ryman Auditoriumissa, jossa tuo Levin Helmin live oli äänitetty. Levyllä tämä biisi soi vieläkin hienommin entisen Douple Trouble-mies Reese Wynansin avustamana.

Robbie Robertson - How To Become Clairvoyant (2011)

Robbie Robertson suuntasi jo ensimmäisestä eponyymistä soolokiekostaan lähtien hieman eri teille kun bändikaverinsa Levon Helm. Albumin tuottaja Daniel Lanois ei ollut ainoa joka toi mieleen U2:n ja Peter Gabrielin tuonaikaisen musiikin. Molemmat myös esiintyvät tuolla levyllä. Pidin kyllä levystä aikoinaan, ja hyllystäkin vinyyli löytyy, mutta ei se ihan kunnolla kolahtanut.

Robertsonin 90-luvun levyt jäivät jotenkin välistä, mutta tämä kolmentoista vuoden elokuvallisten projektien aiheuttaman tauon jälkeen julkaistu uutukainen kiinnosti kuitenkin sen verran, että se piti kesällä hankkia. Kovin vähälle kuuntelulle se on tosin jäänyt, kunnes sen taas muistin Levon Helmin levyn ansiosta.

Kovin kummoinen laulajahan Robertson ei ikinä ollut. Eikä ole muuten vieläkään.Tyylillisesti Robertson on palannut selkeästi lähemmäs juuriaan. Temaattisestikin noita aikoja muistellaan. Ei tämä levy mikään menetetyn nuoruuden itkuvirsi ole, mutta jonkinlaista haikeutta siinä on kuultavissa. Varsinkin "When The Night Was Young" kuulostaa varsin vintagelta, niin aiheeltaan kuin musiikiltaankin Angela McCluskeyn laulamien taustojen kera. 'We could change the world/stop the war... but that was back when the night was young.'

"This Is Where I Get Off" ei edes yritä olla metaforinen. Se on aika selkeää kuvausta The Bandin loppuajoista ja nuoruuden unelmista. Muutenkin Robertson tekee aikalailla selkeästi tiliä vanhoista ajoista. Kun kolme vuotta vanhempi Levon Helm vielä paukuttelee kannuja kun nuori mies, kuulostaa Robertson kiikkustuolissa vanhoja muistelevalta mieheltä. Levyn parhaaksi kappaleeksi nousee hiukan oireellisesti "Fear Of Falling", jolla annetaan isoin rooli sekä Claptonille että urkuja soittavalle Steve Winwoodille.

Vaikka kynä tuntuu hieman tylsistyneen, kuuluu Robertson laulujen tekijänä tietysti yhä sinne merkityksellisimpien legendojen joukkoon. Tällä levyllä Robertson on kolmessa biisissä saanut vielä apuja Eric Claptonilta, joten koukkuja ja melodioita on kyllä nytkin löydetty auttavasti. Melkoisen seesteistä menoa seesteisen tuntuiselta mieheltä kuitenkin. Edes Rage Against the Machinen Tom Morello ja NIN-mies Trent Reznor eivät sen suurempia särmiä mukaan tuo. Claptonin kitara soi välillä kyllä hienosti.

Onkohan Robertson jäänyt pikkuisen sinne elokuvien maailmaan maalailuineen, mutta ilman kuvia tämä musiikki ei ainakaan oikein tunnu toimivan. Ihan maukas ja laadukas levy toki. Mutta hiukan liian... no, seesteinen lienee kuitenkin se sopivin määritelmä tämän levyn kohdalla. Kun ei kehtaa sanoa tylsä.

Levon Helm - Ramble At The Ryman (2011)

Levon Helmillä on ollut tapana järjestää suomalaisillekin bändeille tutuksi tulleessa studiossaan Woodstockissa loppuunmyytyjä Midnight Ramble-sessioita joihin on osallistunut ystäviä ja vierailijoita melkoisen vapaalla meiningillä aina Elvis Costellosta Dr. Johniin ja Norah Jonesiin. Legendaarisen americana-yhtye The Bandin ainoa amerikkalaisjäsen Helm vei yhtyeensä ja ystävänsä vuonna 2008 Nashvillen legendaariseen Ryman Auditoriumiin. Monet Ramble-sessioiden ja kiertueiden kaverit ovat esiintyneet ennenkin Helmin levyillä, mutta ensi kertaa näin huikeissa tunnelmissa ja näin suurella joukolla.

Mukana lauteilla on mm. Helmin bändin kanssa kiertänyt Little Sammy Davis, joka kuulutetaan lavalle sanoin "one of the original bluesmen, and there ain't many of them left". Mies esiintyi aikoinaan mm. Muddy Watersin, Earl Hookerin ja Jimmy Reedin kanssa.



Nashvillen countrymies, Emmylou Harrisin ja Steve Earlin taustalla soitellut, Buddy Miller on myös mukana Sam Bushin kanssa. Hiukan yllättävä vierailija on Sheryl Crow, mutta hienosti rouva ruutunsa täyttää Band- biisissä "Evangeline" ja Carter Familyn biisissä "No Depression In Heaven".



Billy Bob Thornton ei liene monillekaan tuttu näistä ympyröistä, toisin kuin John Hiatt. Dylanin kitaristinakin tunnettu Larry Campbell on oleellinen osa Helmin bändiä yleensäkin, ja niin myös tällä levyllä. Kuten myös Helmin oma tytär Amy.

Kurkkusyövästä toipunut 71-vuotias (konsertin aikaan 69) Helm on yhä kovassa vedossa. Lauluääni ei ehkä ole ihan niin kirkkaassa terässä kuin Bandin huippuaikoina, mutta kyllä mies vielä hienosti vetää. Levyllä on biisejä Helmin koko uran varrelta aina Robbie Robertsonin kynästä lähtöisin olevista The Bandin hiteistä Helmin vuoden 2007 levyn Dirt Farmerin biiseihin "Wide River To Cross",  "A Train Robbery" ja "Anna Lee". Lieneekö sama Anna Lee, joka jo "The Weight"-biisissä aikoinaan seikkaili?

The Bandin biisit, kuten "Shape I'm In", "Ophelia", "Evangeline", "Rag Mama Rag" ja erityisesti "Chest Fever" kuulostavat yhtä hienoilta kuin aikoinaan. Hienosti soi myös tuo The Bandin ehkä tunnetuin biisi "The Weight". Vaikka edelleenkin hienoimpana versiona tuosta biisistä pysyy The Last Waltz-versio Staplesien kanssa, ei tämä toisen legendan John Hiattin kanssa vedetty paljon perään jää. Vaikka video on eri konsertista kuin levyversio, on tästäkin helppo huomata kunka hauskaa lavalla oli. Hienoa meininkiä. Ilman nostalgian häivääkään voin sanoa, että tämä on helvetin hieno levy.



Biisilista:

1. Ophelia
2. Back to Memphis
3. Fannie Mae
4. Baby Scratch My Back
5. Evangeline
6. No Depression in Heaven
7. Wide River to Cross
8. Deep Elem Blues
9. Anna Lee
10. Rag Mama Rag
11. Time Out for the Blues
12. A Train Robbery
13. The Shape I'm In
14. Chest Fever
15. The Weight

John Doe - Keeper (2011)

John Doe on yksi niistä namedroppailijoiden mielimiekkosista. Tai ainakin miehen entinen X-bändi. Kovin moni tuskin on bändin musiikkia kuullut, saati diggaillut, mutta kredibiliteettiä saa aina kummasti kun bändin muistaa sopivasti mainita. Itse kirjoittelin jo aikoinaan Doen ensisoololevystä Meet John Doe, jossa noita L.A. punk-aikoja jonkun verran käsiteltiin, niin mennään suoraan asiaan.

Doen levyt ovat menneet ohi pienellä huomiolla. Nuorgam tämän viimeisen viikko sitten ilmestyneen levyn ohimennen lyhyesti huomioi. Levy jatkaa Doen tuttua linjaa alternative countryn ja rockin ristisiitoksena välillä souliin ja bluesiinkin vivahtaen. Tunnelmat vaihtelevat balladista rockimpaan menoon, mutta mihinkään X-punkmeininkiin ei edes yritetä. Mies on omienkin sanojensa mukaan seestynyt ja rauhoittunut. Joskus saa olla ihan hyvällä omallatunnolla tyytyväinenkin elämäänsä ja maailmanmenoon.

Ehkä osasta biiseistä se viimeinen särmä uupuu, mutta kyllä Doen uusin on silti parasta mitä herralta on saatu kuulla vuosiin. Ei ihan esikoisen vertaista, mutta sen verran hienoa että suurempikin huomio olisi ihan ansaittua.

Vierailijoina levyllä on mm. Los Lobosista tuttu Steve Berlin saksofonissa, Don Was bassossa, sekä hienoja hienoja naisääniä useassakin kappaleessa. Doen kanssa ennenkin levyttänyt ihanainen, mutta suht tuntematon indie folkrock singer-songwriter Jill Sobule "Never Enough"-biisissä. Harmonioita ja taustoja laulelevat myös Cindy Wasserman ja Robert Plantinkin taustalaulajana kunnostautunut Patti Griffin.

Sanon taas saman totuuden jonka olen vanhetessa oppinut: kantri ei ole kirosana. Tämä mies kannattaa tsekata.