Oulu-skene # 3: Reetta

Reetta on tuore - yhtye on perustettu kesällä 2010 - ja raikas tuulahdus tanssittavaa poppia.

Yhtyeen selkeä liideri on laulaja-biisintekijä Nelli Milan. Nelli soittaa myös koskettimia, Atte Loponen kitaraa, Aapo-Matti Puhakka toista kitaraa, Jesse Väärälä soittaa bassoa ja Jeremias Kangas rumpaloi. Niin Nelli kuin iso osa muistakin bändin jäsenistä opiskelee tällä hetkellä Torniossa Pop & Jazz-konservatoriossa. Neljä viidestä soittajasta on tuttuja jo Oulun Madetojan musiikkilukion ajoilta asti. Noistakaan ajoista ei taida vielä niin hirveän kauan olla, kun soittajat ovat vasta vähän yli parikymppisiä.

Reetta on soitellut keikkoja ahkerasti lähinnä pohjoisessa ja yksi EP on jo julkaistukin. Huhtikuussa 2011 julkaistu levy sai jonkinverran radiosoittoa ja antoi yhtyeelle uskoa siihen että se pitkä levykin jossain vaiheessa ulos saadaan.

Eilen Reetta heitti uusimman sinkkunsa "Lähdetkö mukaan" julkkarikeikan Nelivitosessa. Sinkku julkaistiin ajan hengen mukaisesti kolme kipaletta sisältävällä usb-tikulla. Ihan kätevä keksintö tietysti, mutta ... no joo. Turha kai sitä on vanhan rutista menneiden perään. O tempora o mores!

Kunhan Reetta sai hienon lämppärin - Sinisen Kaapin ja Arabia Arabian Konsta Koiviston, ja Mikko Kannialan - jälkeen keikan aloitetuksi, huomasin että lavallahan on paljon enemmän poppoota kuin pitäisi. Ja perhana Jarkko Nieminen bassossa! Ennen kuin ehdin pohtia mitä tennisässä lavalla teki, bändi potkaisi jo ilmoille ensimmäisen biisinsä. Stellan tai vaikkapa Anna Puun hengessä soivat biisit ovat ihan valmista radiotavaraa. Uudet biisit soivat livenä jopa hienommin ja rokimmin kuin levyltä. Tai siis... siltä usb-tikulta. Onko "Lähdetkö mukaan" uusi "Ihmisten edessä"?

Jarkko Nieminen hoiti beatin mallikkaasti loistavan rumpalin kera, ja kitaristit innostuivat välillä jopa erittäinkin tiukkoihin rokkisooloihin. Juhlan kunniaksi bändiä oli laajennettu ja lavalla oli vierailevina tähtinä nuoria naisia jotka hoitelivat välillä puhaltimia ja välillä taustalulua.

Täytyy sanoa että tämä tuli vähän puun takaa. Kuten bändi itsekin toteaa, he ovat ensisijaisesti live-bändi mikä tuli nyt todistettua. Hieno bändi. Hieno keikka. Ja Nellihän on aivan ihana. Eikä tuota adjektiivia tässä blogissa turhan usein viljellä.

Ja ettei tulisi väärää käsitystä kenelläkään. Kyllä se bassottelija sitten kuitenkin taisi olla Väärälän Jesse. 


Bändin kotisivut
Reetta facebookissa

Keikka-arvio: Waves Indie Club feat. Indian Trails

Indian Trails mainostaa itseään aloittelevana indie-bändinä. Ja ihan fiksua onkin että jalat on tukevasti maassa vaikka pää pilvissä olisikin. Ensimmäisen keikan yhtye heitti vasta kuukausi sitten ja musiikkiakin on ihmisten ilmoille tullut vasta yhden biisin verran. Joten todellakin alkutaipaleella ollaan. Oulun keikka oli yhtyeen kolmas.

Jyri odotteli blogissaan yhtyeeltä näyttöjä hypen katteeksi, liian usein kun käy tosiaankin niin että yhtye on häipynyt sinne suureen tuntemattomuuteen ennen kuin esimerkiksi minä tai suuri yleisö on edes kuullut yhtyeestä. Jos joku tavallinen rokkicombo hypettäisi itseään ennen ensimmäistäkään keikkaa tai julkaisua niin sillehän nauraisi naurismaan aidatkin. Mutta indie-maailmassa kaikki on toisin....

Yhtye olikin saapunut Ouluun antamaan empiiristä näyttöä Satellite Storiesin isännöimälle historian ensimmäiselle Waves Indie Clubille. Ilta oli pyhitetty indie-musalle Sateellittien toimiessa tiskijukkina. Vaikka en varsinaisesti ole ihan up-to-date tämän lajin musiikissa, niin eihän sille mitään voi, että tältä musiikin saralta tällä hetkellä tulee eniten uusia bändejä. Pitkäikäisiähän ne eivät kaikki todellakaan ole.

En antanut skeptisyydellelleni valtaa sukeltaessani indie-maailmaan. Luultavasti paikan vanhimpana osallistujana, joista luultavasti suurin osa oli tullut paikalle Satellite Storiesin kannattajina. Mutta vaikka koetin avoimin korvin vastanottaa Indian Trailsin musiikkia en ollut ikävä kyllä vakuuttunut. Aluksi syynä oli onneton miksaus. Rummut pauhasivat päälle ja laulua ei kuullut ollenkaan.

Kun balanssi saatiin kuntoon oli setti jo aikalailla loppu. Settiä ei todellakaan ole ilmeisesti olemassakaan kuin tuo 6-7 biisiä joista ainakin yksi (MGMT) oli coveri. Olen toisinaan ollut sitä mieltä, että nöyryys on poppikoneille hyvä asia, mutta ei se tarkoita että sitä pitäisi lavalla esitellä. Indian Trails on potentiaalinen yhtye, mutta vielä ei palikat ole ihan paikoillaan. Ja aika ihmeellistähän se olisikin jos kolmannen keikan kohdalla kaikki olisi kohdallaan.

Satelliittien ideoima indie-klubi on kuitenkin hieno juttu. Ajatus on tuoda paikalle näitä pikkuisen tuntemattomampia ilman levytyssopimusta olevia bubbling under-bändejä sekä Suomesta että ulkomailta. Nuclear Nightclub tarjoaa puitteet ja Satelliitit tarjoavat ohjelman. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan tulevia tuntemattomuuksia. Satellite Storiesin oma paikallinen levytyssopimus on kuulemma sinettiä vailla, mutta siitä tarkemmin sitten myöhemmin kun asia varmistuu. Japanissahan homma on jo hoidettu.

Hoodoo Sauna - Pohjolan Blues (2011)

Tarkkailija K kutsuttiin oikein lehdistötilaisuuteen! Näin harvinaislaatuista tilaisuutta ei voinut missata.

Tilaisuuden aiheena oli oululaisen Hoodoo Sauna-bluesyhtyeen omakustannelevyn Pohjolan Blues julkaisu. Ja illalla keikka Nelivitosen alakerran lauteilla yhdistettynä bluesyhdistys Ou´Bluesin pikkujoulujameihin.

Kuten aiemmin kirjoitin, suhtauduin aluksi hyvinkin skeptisesti suomalaiseen suomenkielellä laulettuun bluesiin. Oulujoki kun ei kuitenkaan ole Mississippi, eikä Oulu ole myöskään Chicago. Syvää etelää ja suomalaisuutta jo nimessäänkin yhdistelevä bluesnelikko kuitenkin näytti sekä levyllä että keikalla että onnistuu se blues suomalaiselta perusjässikältäkin. Skeptisyys unohtui aika äkkiä, kun Ari-Pekka Skarp puhalteli harpustaan hyvinkin chicagomaisia soundeja.

Bändi on perustamisestaan lähtien, vuodesta 2009, pitänyt kiinni periaatteestaan soittaa nimenomaan suomalaista bluesia. Se näkyy, ei vain kielessä, vaan myös aiheissa. Kansallisen eetoksen lisäksi tavallisen ihmisen tarinat lienee levyn kantava teema, mutta mukana on myös kantaaottavia kappaleita kuten "Yytee blues" ja "Paska duuni-blues". En tiedä juontuvatko nuo lauluntekijä A-P Skarpin siviiliammatin puolelta, mutta ajankohtaisiahan nuo ovat.

Yhtyeessä soittavat ja laulavat Ari-Pekka Skarp (laulu ja harppu), Keijo Röntynen (kitara ja taustalaulu), Raimo Nykänen (basso ja taustalaulu) sekä Arto Nivala (rummut ja perkussiot). Vierailevana artistina ja taiteellisena tuottajana on häärinyt Pepe Ahlqvist, joka soittaa kitaraa ja laulaa taustoja muutamilla kappaleilla. Levyä on kypsytelty pitkään ja hartaasti. Omakustanteena julkaistu levy on saatu hoidettua indiebändien digijakeluun erikoistuneelle AWALille, joten levy saadaan myös laajaan digitaaliseen jakeluun. 

Jos bändin elementit irrottaisi erikseen, ei niissä välttämättä hirveästi bluesia olisi. Harppua lukuunottamatta. Mutta yhdessä sitä jostain siunaantuu. Bassovetoinen rytmiryhmä on periaatteessa aikalailla suomirock/pop. Kitara vivahtaa bluesiin parhaiten slidea liu'utellessa. Kyllähän näissä biiseissä kuitenkin soi ihka aito blues sekoitettuna tuohon suomirokkiin. Inspiraatio on haettu kuitenkin muualta kuin puuvillapelloilta tai South Siden savuisista kapakoista. Ihan virkistävää kyllä. Ja suomalaista. Mutta joku roti sentään A-P: 

"Biisiemme ideat ovat pääosin syntyneet talviaikaan lastenvaunuja työnnellen ja hyräillen uusia juttuja. Luonnon elementit ovat aina inspiroineet minua."

Ei tosiaan ihan perinteistä blueskuvastoa.

Keikka ja jamit olivat tutun rentoa bluesmeininkiä. Bluesyleisö ei ole ihan sitä riehakkainta poppoota, ja hurjin diggailun osoitus on yleensä se, että pää heiluu asteen eteen ja taakse. Parhaassa kaksi. Hoodoo ja Juurus-Texas-vetoinen jamiryhmä sai kuitenkin nyökkäilyn lisäksi aikaan myös muutaman jee-huudon, joten voinee päätellä että yleisö oli jo lähellä totaalista kontrollin menetystä. Näytti siltä että suurimmaksi osaksi bluesyhdistyksen väestä koostunut yleisö sai mitä oli tullut hakemaankin. Bluesia perisuomalaisilla vivahteilla.

Ou'Blues-iltamat: Hoodoo Sauna 14.9.2011

Oma kulttuurin täyteinen ilta alkoi kirjakaupan kirjailijavieraiden kuuntelulla. Tuomas Kyrö oli houkutellut muutamia kymmeniä ihmisiä kirjakaupan nurkkaan. Ikävä vain, että haastattelija oli surkean ja epätoivoisen väliltä. Onhan se ihan jees, että osoittaa arvostusta haastateltavaa kohtaan, mutta moinen pikkutyttömäinen hihitys ja nuoleskelu saa aikaan myötähäpeän tunteita.

Kyrön jälkeen katsojat aika lailla katosivat, vaikka olikin illan päävieraiden aika astua estraadille. Radiopuhelimien pojat Jarno Mällinen ja Jyrki A. Mäki ovat molemmat julkaisseet tänä vuonna kirjat. Mällinen romaanin ja Mäki sarjakuvakirjan. Poikien yhteishaastattelua ei pilannut edes amatöörihaastattelija.

Korkeakylddyyrisen aloituksen jälkeen olikin aika suunnata askeleet paikallisen bluesyhdistys Ou'Bluesin ensimmäisiin jami-iltamiin kahvila Mazarineen. Paikanvalinta hieman oudoksutti. Tuo kun on ihan pullantuoksuinen konditoria-kahvipaikka, jossa on tilaakin vain kolmellekymmenelle ihmiselle. Tosin sitten viimekäyntini paikka oli saanut myös b-oikeudet. Ja hyvinhän tuo paikka loppupeleissä toimikin.

Kun illan housebändinä toiminut Hoodoo Sauna aloitteli, ei paikka vielä repeillyt liitoksistaan, mutta pikku hiljaa illan aikana porukkaa valui ihan kiitettävästi paikalle. Tarkoitus oli nimenomaan, että eka setin jälkeen viimeistään alkaisivat jamit, joihin kaikki edes suunnilleen soittotaitoiset saisivat osallistua. Eli minä en. Tunnistinkin yleisössä monia paikallisia muusikoita, mutta ujoja meinasivat alkuun olla, kun ei lavalle meinattu millään saada uutta comboa.

Hoodoo Saunan suomenkielinen blues toimi yllättävän hyvin, vaikka tuo kielivalinta hieman aluksi arveluttikin. Laulajaharpisti A.P. Skarpin suurimmaksi osaksi rustaamien biisien aiheetkin olivat varsin kotimaisia: Kalevala, Väinämöisen Blues, Kulkuri ja kissa, Paskaduuni Blues ja Oulujoki-Blues muutamia mainitakseni. Oli mukana toki myös covereita Howlin' Wolfista lähtien, suomeksi laulettuna kuitenkin nekin. Bändi on muuten ollut studiossa mm. Pepe Ahlqvistin kanssa, ja levykin pitäisi pikku hiljaa käsittääkseni ilmestyä.



Jamit saatiin alulle kun paikalle ilmestyi paikallinen suuruus Esko "Elvis" Lassila kavereineen. Aikoinaan Spidersissa, Garbossa ja Röyhkän bändissäkin vaikuttanut kitaristilaulaja pisti rokkivaihteen silmään ja kaverit seurailivat perässä minkä pystyivät. Jatkossa Lassila innostui niin, että ei malttanut jättää lavaa edes Hoodoon toisen setin aikana, ja hyvä niin, sillä mukavasti säröä mies toi muuten melko rauhalliseen shuffleen.

Vaikka en ihan loppuun asti ehtinytkään osallistua, näytti siltä, että yleisön mielestä homma oli onnistunut. Samaa mieltä olen minäkin, ja toivottavasti yhdistys perinnettä jatkaa niinkuin lupailivat. Liian harvoin tuota bluesia livenä kuulee näillä leveysasteilla.

Keikka-arvio: Satellite Stories / 45 Special 4.6.2011

Joistakin bändeistä sitä vain tykkää ja Satelliitit on juuri sellainen.

Kuukauden remontoinnin ja muuttourakan jälkeen on taas kiva palata ihmisten, musiikin ja bloginkin pariin. Ja mikäs sen mukavampi tapa tehdä comeback, kun riehautua rokkiklubille kuuntelemaan oman kaupungin poikien jo hyväksi koettua keikkaenergiaa.

Sateliitit ovat hoitaneet tämän homman aivan oikein. Bloggaajiin on oltu aktiivisesti yhteydessä ja biisejä lähetelty tutkailtaviksi. Facebook ja muut sosiaaliset mediat on hienosti käytössä oman blogin ja hyvin hoidettujen sivustojen lisäksi. Pikkuinen hype on saatu aikaiseksi kuitenkin ihan musiikin ansioilla. Kun ei indiekeikkoja ole Oulussa tarpeeksi, pojat ovat järjestäneet niitä itse hyvällä menestyksellä. Vielä viime torstaina bongasin pojat kaupungilla liimailemassa tämän sinkunjulistuskeikan mainoksia keskustan valopylväisiin. Näin se pitää tehdä. Kukas sen kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse.

Paikka oli ammuttu täyteen yleisöä, joka kaikesta päätellen oli tullut paikalle nimenomaan bändin takia, eikä vain lakkiasten jatkoille. Sen verran hyvin yleisö lauloi biisien mukana, että ihan ensi kertaa ei mukana oltu. Ainakin kotikaupungissaan bändi on siis jo kerännyt uskollisen kannattajakunnan.

Vaikka tämä ei meikäläiselle ollutkaan ensimmäinen kerta yhtyeen keikalla, oli tämä ehdottomasti keikoista vakuuttavin. Muutamien itselleni tuntemattomien biisien jälkeen päästiin hiukan tutumpien, jo monilla blogeilla esiteltyjen biisien makuun. "Arrest Me" ja "Helsinki Art Scene" kolahtivat yleisöön selkeästi kovemmin kuin uudet biisit, mikä ei johdu missään nimessä siitä että uudet olisivat heikompia. Viimeisenä biisinä ennen encoreja kuultiin päivän juhlakalu, eli uusi sinkkubiisi "Family", joka sekin rullasi kuin keväinen hirvi.

Sen verran kova oli yleisön hurmio, että pojat olivat uskaltaneet jättää meikäläisenkin suosikkibiisin encoren varaan. "Kids Aren´t Safe In The Metro" sai lopussa sen verran energisen käsittelyn varsinkin kitaristi/laulaja Esan toimesta että Tarkkailija oli viimeistäänkin nyt myyty. Ihan nimensä mukaiseen mahtipontisuuteen ei (onneksi) yltänyt toinen, "U2"- nimellä alustavasti kulkeva encorebiisi. Lupailee ihan hyvää kaikkinensa tulevaa levyä ajatellen, että settiin riitti erinomaisia kipaleita alusta loppuun. Bändi esiintyi vapautuneesti ja iloisesti ilman rockkukkoilun häivääkään. Jopa hieman ujonlaisesti aloitellut laulaja Esa villiintyi ajoittain melkoiseen partymeininkiin joka tarttui yleisöönkin. Ilman kyynisyyttä ja otsankurtistustakin voi olla uskottavaa indiemusaa.

Meikäläinen on tosi huono hypettämään, mutta nyt täytyy sanoa että Satellite Stories on helvetin hyvä bändi.

Keikka-arvio: Hey Heather / 45 Special 5.5.2011

Keikka-arvioita tulee harvemmin kirjoiteltua, mutta päätin terästäytyä.

Täytyyhän se myöntää, että ennakko-odotukseni tämän bändin suhteen olivat aika olemattomat. Jos yhtye on Suosikki-lehden lukijoiden favourite, niin sisäinen musapoliisini herää ja kaivaa pamppua esiin. EMO-image ja suosio nuorten tyttöjen keskuudessa ei ole omiaan herättämään meikäläisen mielenkiintoa. Oikeastaan päinvastoin.

Bändi kuitenkin kutsui Tarkkailija K:n Oulun keikalleen, joten päätin mennä ilman ennakkoluuloja. Tai ainakin yritin. Tsekkailin bändin MySpace-sivuilta itselleni etukäteen tuntematonta musiikkia, joka vain vahvisti ennakkoluulojani. Nuorille tytöille suunnattu bändi, joka ei voi mitenkään kolahtaa meikäläiseen.

Kuitenkin kun nimi listoilla oli, niin ajattelin tsekata yhtyeen, eipä siinä mitään häviä kun ilmaiseksi sisäänkin pääsee. Väkeä oli taasen surkeaksi keikkapäiväksi todettuna torstaina olemattomasti, ja paikalla olijoiden keski-ikä oli puolet meikäläisen iästä. Mutta tunsipa itsekin olonsa nuorekkaaksi.

Keikka alkoi energisesti. Soundit olivat kunnossa, mitä ei voi sanoa läheskään kaikista jo hieman tunnetuimmistakin bändeistä joita näillä lauteilla on nähty. Tämä bändi on selvästi kotiläksynsä hoitanut. Ja pikkuhiljaa bändin energisyys vei mukanaan. Eihän tämä hassumpi olekaan. Tulevaisuuden tusinaan valittu yhtye ei ole turhaan tuolla listalla.

Vaikka tietyt yleisönnostatusmaneerit tuntuvatkin vanhemmasta kuulijasta hieman kornilta, eivät ne nyt kuitenkaan eroa muista kovinkaan paljon. Ja jos Heatherin kitaristi käy tanssittamassa yleisön naisia, niin eihän sekään paljon eroa Springsteenin Courtney Coxin tanssittamisesta. Fiiliksen kohottamisestahan siinä on kysymys, ja siitä illuusiosta että kuka tahansa tytöistä voi päästä bändin läheisyyteen. Sillä erolla tietenkin, että Courtney oli palkattu hommaan.

Vaikka bändin musiikki ei ihan omaan makuuni iskekään, niin tykkäsin kyllä keikasta. Nuoret pojat hoitivat hommansa erittäin ammattimaisesti ja energisesti vähäisestä väkimäärästä huolimatta. Erityisesti jäi mieleen rumpali Joni Martiskaisen animal-meininki ja laulajan suvereeni suoritus. Lievistä lauri ylönen-konnotaatioista huolimatta olen valmis antamaan Joonaksen tyylipuhtaalle suoritukselle vahvan komppauksen. Lyhyt setti jätti lopulta positiivisen kuvan bändistä kaikista ennakkoasenteistani huolimatta. Epäilen, että tästä bändistä kuullaan vielä isommillakin estraadeilla.

Far Arden keikalla

Pitkästä aikaa pääsin vanhan tutun bändin keikalle kun pojat soittivat Oulun Gloriassa viime lauantaina hienon setin. Bändi alkaa jo olla reilusti aikuisen ikäinen ja kummasti se Nevski vain vieläkin jaksaa puurtaa ja viedä bändiä eteenpäin.

Far Arden perustettiin jo vuonna 1987 lukiolaisbändi Hazardin raunioille. Eka keikka taisi olla Oulussa Rajakylän nuorisotalolla jossa olin myös mukana. Muutamilla keikoilla toimittelin myös vähän niinkuin roudarin virkaa, tuttuja poikia kun olivat jo kouluajoilta. Tuolloin mukana olleista pojista: A-M "Jänkky" Jänkälä, Juha "Limppu" Limberg, Jarmo "GT" Heikkinen ja Arto Willman ei kukaan ole ollut mukana enää vuosikausiin. Ainoana tuolloin mukana olleista jatkaa yhä bändin sielu ja lauluntekijä/laulaja Esko "Igor Nevski" Nevalainen.

Bändin nimestäkin on tietysti helppo jo päätellä että Doors/Jim Morrison oli ja on yksi isoista vaikuttajista, mutta myös progemmat bändit, vahvimpana Jethro Tull ja Pink Floyd löytyy varsinkin Nevskin suosikeista. Puhumattakaan Bob Dylanista. Alkuaikoina bändi oli kuitenkin varsin suoraviivainen rokkibändi unohtamatta melodisempiakaan biisejä. Heti ensimmäinen single "Lisa" vuonna 1989 nousi pienoiseksi radiohitiksi ja valittiin mm. kuukauden sinkuksi omakustannesarjassa Rockradiossa. Biisi kuultiin myös tällä keikalla encorena ja edelleen se kuulosti hyvältä. Alkuaikoina mukana keikkasetissä oli myös Lou Reedin ja Velvet Undegroundin kappaleita ja encorena useastikin rokkiversio Elviksen biisistä "Heartbreak Hotel", joka rullasi kuin keväinen hirvi.

Muutamien sinkkujen ja EP:n jälkeen bändi sai aikaiseksi hienon levyn vuonna 1993 nimeltään Wind and Change. Isoja jonoja tuo levy ei levykauppoihin synnyttänyt vaikka ihan kelpo musiikkia olikin. Noista vanhemmista kappaleista keikalla kuultiin ainakin bändin toinen sinkku " I Feel Fine", William Blaken runoon sävelletty " Tyger", " My Baby Was A Baseball Player" ja taisi siellä soida myöskin "Ivory Town" ja ainakin "Strawberry Moon".

Bändi keikkaili silloin tällöin ja alkoi miehistönvaihdosten jälkeen äänitellä uutta levyä vuonna 1998. Projekti oli kuitenkin melko pitkä ja levy ilmestyi vasta 2001 nimellä Free Pictures. Tuolloin mukaan oli hiipinyt jo progevaikutteita enemmänkin. Tuolta levyltä kuultiin keikalla ainakin nimibiisi "Free Pictures", "Tell Me What Is Love" ja "Mind The Gap".

Vuodet on vierineet ja miehistö on vaihtunut useaankin kertaan, ja vaikka osalla nykyisistä soittajista on vahva progetausta oululaisesta Jethro Tull-tribuuttibändi Limingan Tullista, oli bändin soundi palannut selkeästi taas hiukan suoraviivaisempaan pop-rockiin. Vaikka kukaan herroista ei musiikista saa, tai ole saanut, elantoaan vaan ihan muista siviilihommista, niin bändi kuulosti kyllä varsin ammattitaitoiselta. Kitaristi Jari Pietilä soitteli kitaraa, mandoliinia ja irlantilaista bouzoukia hiukan progemaisesti toisinaan (tulli-kaikuja ilmeisesti, Zappaa ja Rushiakin siinä hiukan taisi olla mukana mausteena), luontui mieheltä myös perusrokkiriffittely ja muutama hieno soolokin irtosi. Ja Esko lauloi yhä hienosti, jos ei hienommin kuin nuorempana.

Uusissa biiseissä oli mukana varsin hienoja paloja joissa oli ainakin innostuneen yleisön mielestä vahvaa hittipotentiaalia. Uusia biisejä kuultiin useita mutta nimenä jäi mieleen ainostaan "Intuition´s Arms", joka kuulemma löytyy uudelta tekeillä olevalta levyltä. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan levyä, ja sitä saako Far Arden toisen hitin yli 20 vuoden uurastuksen jälkeen. Aihetta olisi.