29.1.2011

Juhlan kunniaksi

Billboard Nr 1 Beatles - We Can Work It Out


Billboard Nr 2 The Beach Boys - Barbara Ann


Billboard Nr 6 The Rolling Stones - As Tears Go By


UK Charts Nr 2 Spencer Davis Group - Keep On Running


UK Charts Nr 8 Kinks - Till The End Of The Day


UK Charts Nr 11 Otis Redding - My Girl



Suomen sinkkulista Nr 1 The Beatles - Yesterday


Ihan kiva päivä tämä oli siis armon vuonna 1966 noin musiikinkin kannalta.

15.1.2011

Härkäviikot meneillään

Joulukuun aneemisen keikkatarjonnan jälkeen on listat alkaneet taas täyttyä pikkuhiljaa mielenkiintoisista, mutta kuitenkin pääsääntöisesti vähemmän mielenkiintoisista akteista. Ei oikein jaksa raahautua paikalle ellei ole tiedossa jotain edes pikkuisen sävähdyttävää musiikkia / esitystä. Omat tulevat keikat on valittu hieman perverssillä tavalla: ajattelin käydä katsastamassa bändejä joiden musiikkia/musiikkigenreä en tajua oikein sitten millään. Pakko tsekata olenko rajoittunut vai missannut jotain olennaista.

Torstaina 27.1. Mensah, Nuclear Nightclub



Tämä on asianharrastajien mukaan kuulemma todella kova buukkaus Oulun leveysasteille. Itselleni bändi/miekkonen on totaalisen tuntematon suuruus. Jossain blogissa musiikkia kuvattiin kuulemma osuvasti: "G-Funk meets Dubstep = Purple Wow Sound. Dr Dre goes to Croydon basically." Minulle määritelmä on silkkaa hepreaa kuten koko dubsted-kama. Bristolista tuleva Mensah on kuulemma kovassa myötätuulessa ja musiikkia on kuultu mm. CSI New York-sarjassa. Pitänee käydä tsekkaamassa vaatiiko tällainen musiikki klubiympäristön ja pikkuisen menovettä ennenkuin sitä voi ymmärtää.

Lauantaina 29.1. Inferia, Nuclear Nightclub



Tätä kuvataan Suomen kovimmaksi ja vanhimmaksi pornogrind-bändiksi. Mitä helkkaria se sitten ikinä tarkoittaakaan. Tätä on tiemmä tehty kohta jo parinkymmenen vuoden ajan, eli pojat on ihan tosissaan touhun kanssa. Aika äärimmäisyyksissä tässä kai mennään, enkä oikein tajua bändin taikka deathgrindin funktiota, mutta kaippa sillekin täytyy antaa tilaisuus.

Edelliseltä levyltä löytyy biisejä jotka on nimetty näinkin mielikuvituksellisesti: "Sexordium", "Dick(s) Crusifix", "Erectile Dysfunction", "Sex Is A Process", "Semen On Your Hands", "Re-Masturbation", "Cunt Get No Satisfaction", "For Your Ass Only",  jne... Hauskaahan tuo kai on, mutta pikkuisen sitä miettii että mitähän poikien päässä oikein liikkuu. Tai oikeastaan sitä, että liikkuukohan siellä mitään muuta ?

Tämä tulee olemaan härkäviikkojen ehdottomasti vaativin rasti.

Lauantaina 5.2. Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi, Nuclear Nightclub 



Tämän Oululaislähtöisen bändin olen tähän mennessä sivuuttanut lähinnä olankohautuksella. En ole sen musiikkiin liiemmin syventynyt, ja pitänyt sitä lähinnä yhden vitsin kuriositeettibändinä. Tupla-debyytin kuuntelin läpi ja se aiheutti lähinnä hämmennystä. Hämmennys lienee ollut kuitenkin juuri se, jota miehet hakivatkin. Captain Beefheartiinkin verrattu musiikki on aika haastavaa, mutta uusinta levyä kuunnellessa aloin jopa diggailla tätä viistoa meininkiä. Tässähän on jotain outoa groovea.

Tämä on keikka jolta odotan eniten. Jopa lievää valaistumista asian suhteen.

11.1.2011

Marc Eliot - Eagles, Take It To The Limit (2010)


Phil Ochsin kaveri ja elämämänkerturi Marc Eliot on kirjoittanut myös toisesta Troubadour- kapakan legendasta, eli Eaglesista. Ammattimaista elämänkertakirjailija Eliotia on toisinaan syytetty rahastamisesta eli kirjojen kirjoittamisesta pelkästään vanhojen kirjojen ja haastattelujen perusteella, mutta tämän kirjan kanssa mies näyttää tehneen perusteellista työtä.

Jo pelkästään kirjan julkaisemiseksi käytiin melkoiset neuvottelut Don Henleyn kanssa, joka oli eri mieltä kirjailijan tulkinnoista ja yritti saada tiettyjä omalta kannaltaan epäedullisia asioita poistettua kirjasta asianajajien avulla. Henley sai lopulta tehdä ehdotuksia muutoksista, mutta kuinka paljon kirjailija näitä muutoksia teki, jää lopulta arvailujen varaan. Vaihtokaupaksi kirjailija vaati, ja lopulta sai, Henleyn haastattelun Eaglesin vaiheista. Joka tapauksessa kyseessä on suuren maailman tyyliin autorisoimaton elämänkerta, ja hyvä niin. Henleyn asenteella virallisesta versiosta olisi varmasti tullut melkoisen kiilloitettu. Henley olisi halunnut kirjasta poistettavan useita kohtia, mm. sen järisyttävän vakavan kohdan, jossa kerrottiin hänen ottaneen permanentin. Puhumattakaan selkkauksesta, jossa mies todettiin syylliseksi alaikäiseen sekaantumiseen.


Eliot kertoo olevansa suuri musiikkifani ja Eaglesin musiikin ihailija. Ihan perinteinen musiikkikirjailija hän ei ole, sillä hän on kirjoittanut kirjat myös niinkin erilaisista ihmisistä Clint Eastwood, Walt Disney, jo aiemmin mainittu Phil Ochs, Ronald Reagan, Gary Grant ja Jimmy Stewart. Ammattimainen asenne kirjoittamiseen on varmasti tuonut kirjaan runsaasti objektiivisuutta, joka melkoisen usein puuttuu musiikkielämänkerroista. Vaikka kirjailija Eagles-fani onkin, ei kirjaa ole kerrottu ihailevaan sävyyn, kuten liian monesti on tapana. Itse musiikki ja sen analysointi jää aikalailla taka-alalle Eliotin keskittyessä kertomaan yhtyeen vaiherikasta tarinaa. Ja hyvä sekin, sillä liika analysointi on myös monen musiikkikirjan perisynti.

Erilaiset anekdootit ja ja juorujen vahvistuksethan ovat toki olennainen osa hedonistimuusikoiden elämänkertoja, ja tästä kirjasta niitäkin löytyy roppakaupalla. Ei tämä mikään dekadenssissa rypevä Dirt ole, mutta kyllä miehillä näemmä meni aikanaan aika lujaa Los Angelesin yöelämässä. Ja myöhemmin bileisiin liittynyt kitaristi Joe Walsh oli aikaansa edellä pistäen hotellihuoneita palasiksi lahjaksi saamallaan moottorisahalla. Paljon siistimpää kuin pelkkä telkkareiden viskominen.

Kirja käy perusteellisesti läpi yhtyeen taipaleen 90-luvun puolivälin comeback-kiertueeseen asti, lisäluvun kera vuoteen 2005, keskittyen sattuneesta syytä dynaamisen duon Don Henley/Glen Frey- suhteeseen ja suhteettomuuteen. Sujuvasti kerrotun tarinan yksi suola on ehdottomasti myös 60-70-luvun musabisneksen koukerot ja levy-yhtiöiden rakentamisen ja yhdistymisen tarkka havainnointi sekä mogulien toimet. Geffenit, Ertegumit, Elektrat, Asylumit ja Atlanticit näyttelevät kirjassa suurta osaa itse bändin ja sen toimijoiden lisäksi.

Olen kieltämättä itsekin syyllistynyt samaan kuin niin monet kriitikot ja musabesserwisserit. Olen aina kyllä sujuvasti kuunellut Eaglesin hittikavalkaadia, mutten ole sitä ihan noteerannut rockin suuruuksien joukkoon. Mutta kuten Glenn Frey asian osuvasti sanoo, musiikki on tehty Kaliforniassa jossa voi ajaa koko vuoden avoautolla vierellään uhkea blondi joka ei koskaan käytä muuta kuin sortseja ja toppeja. Ole siinä nyt sitten syvällinen tai synkeä.

9.1.2011

50 Phil Ochs fans can´t be wrong



Katosblogilta huomasin että Phil Ochsista oli tehty dokumentti, mielenkiintoinen juttu. Aikoinaan tuli kuunneltua miestä jonkin verran, mutta nyt on ollut kyllä taukoa kuuntelussa jo parikymmentä vuotta. Suurimman Dylan-innostuksen aikaan tuli kuunneltua näitä vähän tuntemattomampiakin trubaduureja kuten juuri Ochs, David Ackles, David Blue, Tim Hardin, Tom Rush ja muut.

New Yorkin Greenwich Villagen folkympyröissä pyöri useita tulevia suuruuksia. Ochsin ystävä Bob Dylan oli porukan kruunaamaton kenraali, mutta Ochs oli yhtä selvä adjutantti. Kun Dylan "petti" folkpiirit vuonna 1965 siirtymällä sähköisiin soittimiin, tuli Ochsista puritaanien uusi tulevaisuus. Mies joka ei ollut pettänyt folkjuuriaan. Mutta myös Ochs halusi Dylanin miljoonamyynteihin. Vaikka olikin sosiaalisesti ja poliittisesti radikaali aktiivi, mies halusi olla myös arvostettu ja suosittu. Hän halusi olla sekä Che Guevara että Elvis. Myös Dylan arvosti miestä, ja piti tätä jopa vakavasti otettavana kilpailijana. Tunnetun rocklegendan mukaan ystävyys päättyi Ochsin arvosteltua Dylanin sähköisen aikakauden muutamaa biisiä seurauksella että Dylan heitti tämän ulos limosta sanoin: "et sinä ole lauluntekijä, vaan pelkkä journalisti."

Los Angelesin Sunset Stripin mellakoiden jälkeen kaupungin folktyypit hengailivat Buffalo Springfieldin jalanjäljissä Santa Monicalla Troubadour-baarissa, josta muodostui 60-luvun lopussa uuden polven tulevien kuuluisuuksien ja myös vähemmän kuuluisien muusikoiden uusi kotipesä. Siellä saattoi samana iltana nähdä Everlyn veljekset, Harry Nilssonin, Elton Johnin (joka muuten veti paikassa USA-debyyttinsä), Jackson Brownen, tulevat Eagles-miehet, Joni Mitchellin ja vaikkapa Arlo Guthrien. Ja erittäin usein paikalla oli myös New Yorkista Kaliforniaan muuttanut Phil Ochs. Monien mielestä Ochs oli yksi tuon joukon lahjakkaimpia.

60-luvun loppupuolella arvostetuimmat levytyksensä tehnyt Ochs ei lahjakkuudestaan ja sisäpiirin arvostuksesta huolimatta saanut omasta mielestään ansaitsemaansa huomiota. Miljoonamyynteihin päästäkseen Ochs alkoi siirtyä musiikillisesti enemmän kantrin ja vanhan rockin suuntaan, Elviksen hengessä. Hän teetätti itselleen kultaisen puvun joka päällä hän poseerasi levynsä kannessakin. Folkyleisö oli hämmentynyt, ja levymyynti laski entisestään. Aiemmin tuotteliaan miehen kynä tylsyi ja levytykset harvenivat. Ochs keskittyi matkustelemaan ja matkojen sekavien ja todellakin elokuvan arvoisten tapahtumien jälkeen Ochs menetti lopullisesti uskonsa maailman muutamiseen ja hänen mielenterveytensä alkoi horjua. Runsas päihteiden käyttö ei auttanut asiaa. Välillä hän eli jo kadulla ja oli kehittänyt itselleen toisen persoonallisuuden, John Trainin, joka piti todellista Phil Ochsia vallassaan. Ochs hirtti itsensä vuonna 1976.

Ochs ei ikinä yltänyt kaverinsa Dylanin myyntilukuihin. Välirikkonsa Dylanin kanssa mies ehti korjata 10 vuoden puhumattomuuden jälkeen. Ochs ei myöskään savuttanut samanlaista kulttisuosiota kuten esimerkiksi myös nuorena kuolleet Nick Drake tai Tim Buckley. Phil Ochs on painunut musiikkihistorian alaviitteeksi, joka tunnetaan lähinnä nimeltä, ja sekin vain tuon Dylan-yhteyden kautta. Toivottavasti elokuva tekee miestä hiukan tunnetummaksi. Elokuva kannattaa katsoa jos niin hyvä tuuri on että siihen törmää. Suomen elokuvateattereihin asti sitä tuskin ikinä saadaan.

Viimeisen studiolevynsä kannessa, sen jossa mies poseeraa Elviksen esikuvan mukaan tehdyssä kultaisessa puvussa, takakannessa lukee "50 Phil Ochs fans can't be wrong". Joten kyllä mies osasi ironinenkin olla. Levyn nimi oli muuten Greatest Hits, vaikkei sillä ollut yhtään aiemmin julkaistua kappaletta.

1.1.2011

Eli "Paperboy" Reed - Come And Get It


Tämä levy tulee soimaan huomenna (tai siis eilen, ajastettuna kun taas julkaisen) uudenvuoden illanistujaisissa aika tiuhaan. Jos siis minä saan päättää. Ja ainakin alkuillasta saan jos kiltisti olen, toivottavasti. Fanaattisena Stax-fanina tästä ei voi olla tykkäämättä, niin vahvasti vaikutteet kuuluvat miehen tulkinnassa, vaikka mies itse sanookin Chicago-soundin olevan vahvimpia vaikutteita. Whatever, vahvaa blue-eyed-soulia kuitenkin. Chicagon hiukan pehmeämpi suuntaus kuuluu ehkä paremmin muissa kappaleissa, mutta tämä on ihan harvinaisen kypsää tavaraa nuorelta valkoihoiselta soulmieheltä.

Tämän herran albumia ei varmaankaan löydy juuri miltään vuoden parhaat-listalta, se kun ei enää ole indie-juttu, mikä alkaa nykyään olla miltei ainoa vaatimus monelle listalle kipuamiseen. Eihän se ole myöskään ahdistavaa tai sisäänpäinkääntynyttä muniinpuhaltelua, joten sijoituksia on turha odotella. Se on juuri sitä mitä voi odottaa musiikkikriitikkoisän levyjen keskellä kasvaneelta pojalta. Vaikutteita kunnioittavaa, muttei niitä apinoivaa, aidosti musiikin sisäistäneen pojan rehellistä musiikkia.

Epäilen että tästä miehestä kuullaan vielä rutkasti enemmän kuin monesta Top 10- artistista joita listoilla vilisee.