Koska useimmiten kirjoittelen omistamistani levyistä, liittyy niihin myös yleensä jonkinlaisia muistoja. Tokihan noita kellariin unohtuneita vinyylejäkin löytyy, joiden ostamisesta saati ostamisen syistä ei suurempia muistitikuvia ole. Mutta suurimmasta osasta hyllyn levyistä tai yhtyeistä on jonkinlainen kiinteämpi muistijälki elämän soundtrackiin jäänyt.
Nitsiin liittyvät lämpimimmät muistot ajoittuvat tämän levyn jälkeiseen Oulun keikkaan jonka yhtye heitti paikallisessa Cafe Adamissa loppuvuodesta 1987. Silloin oli menossa itsellä tämmöinen vaihe. Erilaisia musiikillisia vaiheita uralle on sattunut monenlaisia peräkkäisiä ja päällekkäisiä, ja The Nits lomittautui oikein hyvin tuohon aikaan sattuneeseen The Smithsin kuolonkorinoihin ja vastapainoksi päälle painavaan bluesinnostukseen Stevie Ray Vaughan-kuvioineen.
Lukuisista korkeista vuoristaan kuuluisan Hollannin musiikki ei varsinaisesti ole ollut vuosien varrella kuuminta hottia. Mutta kaverin sisko, varsinainen oman aikansa hipsteri, esitteli minulle The Nitsin pari vuotta ennen tämän levyn ilmestymistä. Edelliset levyt olivat hieman liian taiteellista tai sitten syntikkamaista minun makuuni, vaikka ne mielenkiintoa herättivätkin. Tämän levyn häpeilemättömän poppi ilme ja mahtavat melodiat Henkin lauluäänen lisäksi saivat meikäläisen faniksi. Sen jälkeen nuo muutkin levyt on hieman avautuneet paremmin. Joskin voi tunnustaa, että mikään niistä ei niin hyvin kuin tämä yhtyeen "hittilevy". Ja suurin syy tämänkin levyn avautumiseen oli tuo huippukeikka.
Elävällä musiikilla on kummallinen voima. Ainakin meikäläiseen. Voin kuunnella, ja miellelläni kuuntelenkin, jos minkälaista elävää musiikkia. Se avaa asian aivan uudella tavalla ja homma saa välillä hurmiollisia piirteitä. En välttämättä pompi ympäriämpäri moshaten tai huutele että soittakaa Paranoid, vaan fiilistelen suomalaiskansalliseen tapaan omissa oloissani täysin musiikkiin keskittyen. Ja se on hieno tunne jonka kokee mieluiten hyvässä seurassa vaikka se ehkä hieman absurdilta kuulostaakin. Mutta hyvässä seurassa voi olla hieman omissa hurmoksissaankin.
Tämän levyn kuunteleminen sai minut hieman nostalgisiin aatteisiin. Keikka oli hieno ja mukavassa seurassa siitä jäi hienot muistot jotka varmasti värittävät tämänkin levyn arviota. Mutta siinähän ei ole mitään väärää. Musiikkihan on parhaimmillaan nimenomaan tunteita. Siksi en kerro tästä(kään) levystä mitään järkevää tai järjetöntä triviaa. Kuunnelkaa itse.
An Emotional Fish joutui alusta pitäen melko epäreilun vertailun ja pilkankin kohteeksi. Pilkka ei johtunut typerästä nimestä, vaan siitä että yhtye oli kotoisin Dublinista Irlannista, sillä oli jonkin verran sanomista yhteiskunnasta ja levy-yhtiö oli Mother Records. Eli siis U2:n omistama lafka, joka jo itsessään sai monien niskakarvat pystyyn. Vaikka levy-yhtiö vaihtuikin parin sinkun jälkeen, leima oli jo lyöty.
Seuraavaksi Uukakkoseksi povaaminen ei todellakaan ollut paras lähtökohta uudelle bändille, vaikka näin saattaisi äkkiseltään luulla. Miksikään U2-imitaatioksi yhtyettä ei voi haukkua, mutta kyllä musiikista toisinaan voi sen verran samoja elementtejä löytää että vertailuja oli helppo tehdä. Kuten vaikkapa biisi "Lace Virginia" osoittaa. Ja yleensä vertailu koitui nimenomaan nuoren bändin tappioksi.
Vaikka eponyymi ensilevy myikin kohtalaisesti varsinkin Irlannissa, se sai kriitikoilta aika kylmää kyytiä. Jopa pikkuisen epäreilua. Kriitikoiden ja radioasemien nihkeä suhtautuminen johtui osittain yhtyeen liittämisestä pienoiseen skandaaliin. Bändin levynjulkaisukiertueen sponsorina toimi Radio 1, joka muiden radioasemien ja sisäpiiriläisten mielestä oli eettisesti väärin ja antoi epäreilun edun yhtyeelle. Yhtye suorastaan teurastettiin muiden asemien toimesta eikä radiosoittoa juurikaan ollut, vaikka sponsorisopimuksen oli tehnyt uusi levy-yhtiö Atlantic, eikä yhtyeellä ei ollut sen kanssa mitään tekemistä.
Edes osallistuminen U2:n Zoo TV Tourille toisen albumin jälkeen ei enää pelastanut lupaavaa bändiä. Alkuaikojen lievät psykedelia vaikutteet musiikistaan toiselle ja kolmannelle levylleen häivyttänyt yhtye painui unholaan kenties liiallisten odotusten ja kenties epäreilunkin kohtelun jälkeen. Hiukan epätasainen ensimmäinen levy oli kuitenkin ajoittain pätevää aikansa poppia, josta tuossa osoituksena biisi "Celebrate".
Italialainen Vasco Rossi teki vuonna 1993 käännöscoverin tästä mainiosta biisistä ja tämä biisin "Gli spari sopra" sisältänyt samanniminen levy myi kymmenkertaisesti platinaa. Tasan ei käy nallekarkit.
Tämä on tainnut eksyä tuonne kirpparitavaran joukkoon kyllä ihan minusta riippumattomista syistä. Niinkuin kaikki töpit selitän muutenkin. En tajua miksi olen tämän tuohon hylkiötavaran joukkoon pistänyt..
Enigma oli yksi merkittävistä alternativemusiikin ulospanijoista 1980-luvulla. Yhtiön rosteriin kuului niinkin kovia nimiä kuin Devo, Dead Milkmen, XYC, Agent Orange, Mojo Nixon, Ronnie Montrose, Poison, Saxon, Slayer, The Smitheneers, The Flaming Lips, Nova Mob, Wall Of Woodoo ja paljon muita pikkuisen nimettömämpiä alternative-, punk-, metalli- ja rockpopcomboja.
Suurin osa näistä julkaistiin yhtiön Restless Recordsille-alamerkillä , joka 90-luvun levy-yhtiöiden uusjaossa löysi uuden kodin ja sai rosteriinsa vielä isompiakin nimiä, kuten They Might Be Giants, The Cramps, The Replacements ja Soul Asylum. Kunnes kuihtui pois.
Enigman kalustoa esitelleitä kokoelmia julkaistiin tietääkseni kolme kappaletta. Enigma Variations 1 ja 2, sekä tämä The Enigma Compilations 1988, jonka levyetiketissä tosin lukee Enigma Variations II ja vuosi 1987. Osittain mukana onkin samaa tavaraa kuin tuossa vanhemmassa kakkosessa, joka oli tuplalevy. Mukana seurasi myös parikymmensivuinen kirjanen bändiesittelyineen, jonka olen ikävä kyllä saanut hukattua jonnekin.
Eihän näistä Enigman tällä levyllä esitellyistä sen aikaisista lippulaivoista mitään ihan maailmankuuluja tullut, mutta luultavasti asianharrastajat tunnistavat nimen jos toisenkin. Jon St. James ei välttämättä monillle kerro musiikintekijänä mitään, mutta tuottajana ja äänittäjänä mies oli jo noihin aikoihin tekemisissä mm. Social Distortionin ja The Vandalsien kanssa. Herra myös toi new wawe-bändi Berlinin Enigman hoiviin, josta sen osti seuraavana vuonna ulos Geffen isolla isolla rahalla. Yksi Enigman suurimpia kassamenestyksiä muuten.
Mojo Nixon lienee sieltä tunnetuimmasta päästä. Mojon, ehkä edelliseenkin liittyen, biisiä "Bring Me the Head of David Geffen" ei kuitenkaan uskallettu tälle kokoelmalle päästää. Mukana on Skid Roper-yhteistyön aikainen pikkuisen lapsellinen anthem "Burn Down the Malls". Ei mikään "Debbie Gibson Is Pregnant with My Two-Headed Love Child", puhumattakaan biisistä "Don Henley Must Die". Vaikka ainahan Nixon oli pikkuisen siinä rajoilla, että ollako kapinallinen vaiko vain räkänokka joka pikkusen tahtoo provosoida. Ehkä oli molempia.
The Flaming Lips on vieraillut pari kertaa Suomessakin, tosin nykykokoonpanossa ei noita alkuperäisiä jäseniä ole jäljellä. Sekavan uransa alkuvaiheilta mukaan on mahtunut biisi "Can´t Stop the Spring", joka kuuluu ehdottomasti kokoelman valioihin.
Biisilista:
Wednesday Week - Why
Game Theory - Erica's World
Jon St. James - Rainy Taxi
The Textones - Not Afraid
Ben Vaughn Combo - Shing-A-Ling With Me
Plasticland - Go A Go-Go Time
Mojo Nixon & Skid Roper - Burn Down The Malls
The Dead Milkmen - The Thing That Only Eats Hippies
Agent Orange - Fire In The Rain
Plan 9 - Man Bites Dog
Wipers - Losers Town
The Flaming Lips - Can't Stop The Spring
Taukoa on ollut kirjoittamisessa, mutta ei kuitenkaan musiikin kuuntelemisessa. Keikkojakin on tullut nähtyä laidasta laitaan. Ei ole vain innostanut kirjoitella. Ei sen dramaattisempaa.
Tämä ei kuitenkaan ole se levy tai biisi joka innosti uudestaan kirjoittamaan. Itse asiassa tämä on vain yksi niistä levyistä joka löytyi aikoinaan kellarin kätköistä, mutta ei ole kuitenkaan niin hyvä levy että viitsisi sen tarkemmin tähän edes perehtyä. Oli niin perkeleen huono. Eli siis... oikeastaan tämä olikin se syy minkä takia innostuin taas kirjoittelemaan.
Ihmettelin vain tätä kuunnellessa, että miksiköhän olen tämänkin ostanut. Hyllystä löytyy kyllä paljonkin roskaa, mutta yleensä se on sitten kunnon roskaa eikä tämmöistä mitäänsanomatonta mainstream-roskaa. Tautologiankin uhalla sanon vielä kerran että tämä on ihan tosissaan roskaa, vaikka jossain tämäkin mainitaan kulttibändinä. Bull shit, taitaa johtua vain siitä että bändi sattuu olemaan kotoisin Motor Citystä. Siis Detroista josta ei ilmeisesti huonoja bändejä voi tullakaan. No ehkä tämä on poikkeus joka vahvistaa säännön.
Taidan lähteä katselemaan ja kuuntelemaan Stachea ja Reettaa jos tulisi paremmalle päälle. Hyvä musiikki, parempi mieli.
Pikkuisen pseudoradikaalisti nimetty levy kuuluu haluttujen keräilykohteiden joukkoon suurimmaksi osaksi siitä syystä että yhtyeessä vaikutti jonkin aikaa tuleva suuruus Marc Bolan. Kaikkein halutuimpia keräilykohteita ovatkin yhtyeen vuoden 1967 sinkut joilla Bolan esiintyi. Syy tämän levyn käsittelyyn on kuitenkin toinen. Bändillä on nimittäin outo Suomi-yhteys. Eikä levykään nyt pelkästään kuriositeetti ole, kyllä siltä löytyy myös kelvonlaista brittiläistä psyko/mod/rockpoppia. Ei kuitenkaan ihan keräilyarvon katteeksi.
Yhtyeen ensimmäinen sinkku "Smashed Block" vuodelta 1966 kuvaa jokseenkin hyvin yhtyeen lähtökohtia. Sekä musiikilisesti että muutenkin. Psykedelia-aineksia on saatu mukaan tietenkin huimaaviin aineisiin viittaavalla nimellä ja lievillä protopunk-aineksilla. Itseasiassa yhtyeen manageri Simon Napier-Bell äänitti biisiin Los Angelesissa studiomuusikkojen kera jonka päälle laulaja Ellisonin haparoiva laulu dubattiin. Yhtyeen soittotaito oli sen verran heikko että manageri päätti pelata varman päälle. Tämä on biisin sinkkuversion promo, levyversiossa kun on sitten "live"-yleisö. Sinkku bannattiin BBC:llä, koska siltä löytyy niinkin kontroversaali lause kuin "lift up your skirt and fly".
Levy äänitettiin jo vuonna 1967. Bändin manageri Napier-Bellin kuningasidea oli luoda hypeä levyn nimen lisäksi kannella jossa kuvattiin suorasukaisesti levyn nimeä. Koska levy oli tarkoitettu USA:n markkinoille, idea ei tietystikään ollut kovin pitkälle ajateltu. Levy jäi julkaisematta vuoteen 1970 asti, nyt eri kannella. Toinen kuningasidea oli yritys harhauttaa levyn ostajia luulemaan bändin aiheuttavan Briteissä beatlesmaista hysteriaa. Joten studiossa livenä äänitettyyn levyyn ympättiin raivoisasti kiljuvia tyttöjä taustalle, ja väitettiin levyn olevan ekstaattisesta keikkatilanteesta. Kiljujat pöllittiin suoraan Beatlesin A Hard Days Night-elokuvan nauhoista, ja jossain välissä yleisön kuuleekin huutavan Johnia, Paulia ja Ringoa.
Jälkiviisaat ovat löytäneet bändin lavaesiintymisissä ennakointia
sekä punkista että glam-rockista, ja rohkeimmat pitävät yhtyettä jopa
jonkinlaisena esikuvana noille suuntauksille. Itse levy ei kyllä missään nimessä yllä edes psykedelia-mittarilla kovin korkealle. Vaikka aikoinaan Yardbirdsejäkin manageroinut Napier-Bell sai jopa Jeff Beckin vetäisemään sooloa levylle, ei se juuri tuo lisäarvoa. Veikkaanpa että ilman Marc Bolanin lyhyttä vierailua ei bändi olis ikinä ollut muuta kuin pieni alaviite rockin historiassa.
Tuo mainitsemani alaviitekin johtuu lähinnä ei-musiikillisista "ansioista". Yhtyeen lyhyen historian kohokohta lienee ollut rockin pikkulegendoihin kuuluva kiertue The Whon kanssa. Legendan mukaan The Whon manageri pelkäsi energisen joukon vievän huomion pääbändiltä, joten John's Children sai monoa kiertueelta. Bändi yritti pestä Whon tämän omilla aseilla, eli ylienergisellä lavaesiintymisellä kitaranromutuksineen. Soittotaito kun ei pesemiseen missään nimessä riittänyt. Suurin syy potkuihin lienee ollut Johnin lapsosten infantiili riehuminen ja kohkaaminen joka kärjistyi mellakkaan kiertueen puolivälissä, eikä niinkään managerin mainostama pelko pääbändin pesemisestä.
Yhtyeen prime-time kesti vain puolisentoista vuotta ja loppui pian tuon Saksan-kiertueen katastrofin jälkeen. Laulaja Andy Ellison jatkoi soolona ja mainosmusiikin parissa saaden vielä yhden hitin Radio Starin riveissä, Marc Bolan jatkoi siis Tyrannosauruksen kanssa, kitaristi/basisti John Hewlett ryhty Apple Recordsin manageriksi ja manageroi mm. Sparksia, Chris Townsen jatkoi rumpalointia ja tuurasi lyhyesti myös Keith Moonia Whossa.
Vuonna 2009 yhtyeen alkuperäinen laulaja Andy Ellison tapasi suomalaisen, yhtyeen nettisivujen webmasterina toimivan, Mikko Kapasen (Madame de C***) Englannissa ja tuosta tapaamisesta virisi idea Suomen keikoista. Kesällä 2010 Ellis saapui Helsinkiin ja veti muutamia keikkoja "Finnish JC:n" kanssa. Yhtyeen kalustoon kuului tuolloin Mikko Kapasen lisäksi velipoika Kassu Kapanen (Koivuniemen herrat, Kap Kap) ja rumpalina Ville Särmä (Kevin, Them Bird Things). Pääsivätpä Suomen pojat vetämään keikan tuolla kokoonpanolla myös Lontoossa 2011.
Hallelujaa! Garagen raamattumiehet parantaa maailmaa.
Olen aina pikkuisen vierastanut musiikkiinsa uskonnollista tai hurmoksellista sanomaa survovia bändejä. Gospel on ihan totaalisen eri asia, ja onhan toki ihan tolkun poppi/rock-yhtyeiden ja esiintyjien sanoituksissa monesti uskontoon ja uskoon viittaavia tarinoita. Mutta sellainen raamattupiiri-tyyppinen saarnaaminen ja oikeassa olemisen jeesustelu on aina saanut niskakarvat pystyy. Jostain syystä.
Tältä "mercy beat"-osastolta löytyy kuitenkin musiikillisesti ihan päteviäkin, joskin myös ihan surkeita, totaalisen tuntemattomia nuggetseja. Tuohon aikaan ristiriita uskonnollisuuden ja saatanallisen rockmusiikin välillä oli varmasti isompi kuin nykyään. Aika rohkeitahan noiden on pitänyt itse asiassa olla kun turpiinvetoa, kirjaimellisesti tai ainakin kuvainnollisesti, on tarvinnut pelätä kummaltakin suunnalta. Keikkajärjestäjän puolesta pojat olivat varmaan helppoja asiakkaita, kun raiderista puuttuvat voimajuomat ja backstagetkin luultavasti on kohtuu siistissä kuosissa keikan jälkeen.
Nämä Liverpoolin pojat julkaisivat aikoinaan ainoastaan yhden EP:n vuonna 1966, ja häipyivät minne lie. Luultavasti samaan tuntemattomuuteen kuin muutkin 60-luvun saman osaston garagepoppoot. Ja noita oli muuten yllättävänkin paljon. Kuten The Pilgrims, The Crossbeats, The Envoys, The Cobblers, The Joystrings, The Peacemakers jne. Yhteistä monille oli Herald-levymerkki ja näköjään myös the-etuliite.
Beatlesin suuruuden tajuaa aina vain paremmin kun kuuntelee bändejä jotka ovat tavalla tai toisella saaneet (suurimman) osan vaikutteistaan Fab Fourilta. Ellie Popin musiikissa ei sinänsä ole mitään moitittavaa - se on oikeinkin nautittavaa aikansa poppia - mutta kun liiankin selkeä esikuva vain on sen verran kovempi kuin seuraaja niin homma pikkuisen väljähtyy.
Ellie Popin esikoinen ja ainokainen ilmestyi psykedelian kulta-aikaan, mutta noita vaikutteita ei löydy oikeastaan kuin kappaleesta "No Thanks Mr. Mann", ja siinäkin ne jäävät vähäisiksi. Toki levyllä kitaratkin välillä surisee, mutta mikään psykedelialevy tämä ei ole. Vaikutteet on selkeästi haettu sieltä Beatlesin Revolver-aikakautta edeltäneiltä levyiltä. Jopa niin selkeästi että välillä ollaan jo lähellä pastissia kuten vaikkapa kappaleissa "Whatcha Gonna Do", "Some Time Ago" tai "Caught In the Rain". Levy on joidenkin keräilijöiden kirjoissa yksi 60-luvun kulttiklassikoista, mutta ihan niin pitkälle en menisi. Vaikka bändi hoitaa hommansa mukavan rullaavasti ja biiseissäkin on selkeästi ideaa, on tämä kuitenkin vain yksi hieno näyte tuon ajan popmusiikista. Ei enempää eikä vähempää. Tosin tuonaikaiset vertailukohdatkin ovat melkoisen kovia.
Mainstream Recordsille tämän ainokaisensa levyttäneestä yhtyeestä ei paljonkaan tietoa ole saatavissa. Suhteellisen harvinaisen levyn tiedoista saa selville sen verran, että levyn kaikki biisit on kirjoittanut kaksikko S. ja R.Dunn. Bändin muodostivat ilmeisesti Bill Long, Len Gervasi, Doug Kouri ja George Kouri. Toinen kitaristi Bill Long kuitenkin kertoo, että yhtye teki itse kaikki biisinsä, joten Dunnit lienevät pseudonyymejä. Mutta kenen? Luultavasti Kourin veljesten. Joissain tiedoissa mukana on myös rumpali Wayne Kolar ja muina jäseninä jossain vaiheessa myös Rick Schaff ja Julian Evola.
Alkujaan koulubändinä nimellä Logicals aloittanut kombo hajosi soittajien siirryttyä muihin yhtyeisiin. Ainakin tuolloin yhtyeessä soittivat Long, Gervasi, Kouri ja Kolar. Myöhemmin pojat palasivat yhteen ja ilmeisesti mukaan oli tullut yksi Kouri lisää? Tosin levynkannessa on vain neljä naamaa. Vaikeuksia asian tonkimiseen tuo se, että pojat toisinaan esiintyivät toistensa nimillä ja toisinaan käyttivät hyvinkin vapaasti sukunimeä Dunn. Täyttä varmuutta levynaikaisesta kokoonpanosta ei siis oikein ole.
Levyn jälkeen Michiganilainen yhtye vaihtoi ensin nimekseen Featherstone ja sitten vielä The Macomb Delfonics, jonka jälkeen se häipyi samaan tuntemattomuuteen kuin eponyymi levykin.
Satellite Storiesin laulaja Esa totesi YLEn haastattelussa 15.2. että Suomessa ja Oulussakin indie on alkanut nostaa vahvasti päätään sen perinteisen hevin rinnalla. Esa ja French Filmsin pojat myös nostivat esille sosiaalisen median tärkeyden musiikin levittäjänä ja uusien yhtyeiden esilletuojana. Ja tottahan se on, että iso osa varsinkin indiemarkkinoilla eniten hypeä aikaansaaneista bändeistä ovat saaneet blogimaailmasta vauhdikkaan mäkilähdön. Vaikka uusia bändejä tulee näinä päivinä netissä esille sillä vauhdilla, että ihan perusseuraamisella ei mukana pysy, niin kylläpä ne täällä virtuaalimaailmassakin samat lainalaisuudet pätevät. Pitemmässä juoksussa hyvät pärjäävät ja huonot ei niinkään.
Vaikka itse en edes yritä olla ihmeemmin ajan hermolla tai etulinjassa, niin tuleehan tuota bändien promoilua väkisinkin seurailtua. Postia tulee sen verran paljon. Jotkut sen osaa ja jotkut ei. Kyllähän kaikkien bändien pitäisi jo ymmärtää sissimarkkinoinnin merkitys ja antaa reilusti palaa uutisia ja markkinakirjeitä blogeihin ja muuhunkin mediaan. Omat kotisivut on tietysti must ja soundcloud-tyyppinen ratkaisukin olisi oltava jotta musiikkia voidaan upottaa sivuille. Tämähän on kaikki tätä päivää. Se ei juurikaan rahaa vaadi, mutta pikkuisen viitseliäisyyttä. Pöhinää ei synny jos ei sitä itse luo.
Jaa ettäkö miten tämä kaikki sitten liittyy Magpien uusimpaan EP-levyyn. No joko ei mitenkään tai sitten ihan kokonaan. Oululaisen yhtyeen ulostulo on aika perinteinen suomalaisen nöyrä. Ei hirveästi hehkuteta vaan luotetaan siihen musiikin voimaan. Hieno ideaali mutta ei välttämättä toimi. Maailma ja varsinkaan musiikkimaailma ei yleensä toimi ideaalisesti. Saatikka idealistisesti. Enemmän pörinää pitäisi saada pönttöön ja tarinaa liikkeelle ympäri ämpäri. On niitä indiebändejä sen verran mahdottomasti, että kyllä sen kissan pitää itse se häntänsä nostaa.
Itsessään tämä ilman rumpujen pärinää joulukuussa ulos luikahtanut EP on erittäinkin mukavaa proggista, jota olisi kannattanut pikkuisen rohkeamminkin luukuttaa tietoisuuteen. L.A. Woman-aikojen Morrisonin äänellä laulettua pikkuisen Scott Walkerin tai David Acklesin suuntaista puhelaulumaista ja hivenen eeppiseen vivahtavaa. Hidastempoista mutta silti mukavan rullaavaa ja aavemaisen tummasävyistä. Ei ihan sitä nykyään pinnalla olevaa fuzzahtavaa kitaravetoista Soliti-kamaa, mikä on ihan hyväkin. Kaikkien kun ei tarvitse siihen bandwagoniin hyppäytyä. Siellä kun alkaa olla jo aika ahdasta.
Täytyypä sanoa, että yllätyin erittäinkin positiivisesti oman kaupungin poikien levystä. Odotin hiukan erilaista, vaikka ainoa live-kokemus onkin unplugged-sellainen. Tuo uutukainen on kuunneltavissa ja sopivaksi katsomaansa maksua vasten myös ladattavissa täältä. Uskallan suositella.
Kokoelma kokoaa alaotsikon mukaisesti yhteen Pete(r) Millerin aka Big Boy Peten seikkailut psykedeelisen musiikin ihmemaailmassa vuosina 1966-69. Itseasiassa kyseessä on demokokoelma ennenjulkaisemattomista biiseistä. Kasa itselleni tuntemattoman artistin omassa kotistudiossaan purkittamia demoja ei kuulostanut kovinkaan hokuttelevalta paketilta, mutta mystinen Pete Miller osoitti ennakkoluulot vääriksi.
Jos mies löytyy Rock and Roll Hall Of Fame-museon seiniltä, on lämpännyt Beatlesia, Rollareita ja muitakin Britti-invaasion suurimpia nimiä, tuottanut läjittäin levyjä ja kontribuoinut yhtä monia sekä ollut yksi tärkeimpiä San Fransiscon punkskenen moottoreita ei olettaisi nimen olevan noin totaalisen tuntematon.
Yksi syy Millerin identiteetin mystisyyteen oli miehen vastahankaisuus keikkailuun. Itseasiassa osalla kiertueista bändin kanssa esiintyi ihan muu mies
kuin itse Big Boy Pete. Hall of Fame-museoon Millerin vei yksi Britannian ensimmäisistä psykedeelisistä levytyksistä eli Big Boy Pete-nimellä levytetty sinkku "Cold Turkey", joka julkaistiin vuonna 1968.
Ennen soolouraansa Miller toimi Peter Jay & the Jaywalkers-yhtyeen kitaristina joka julkaisi useita Joe Meekin tuottamia sinkkuja jotka sisälsivät Meekin tunnetuiksi tekemiä prepykedeliaalisia soundeja. Miller otti opikseen Meekin eriskummallisista studiokokeiluista ja jatkoi niitä omassa studiossaan Beatlesin Revolverin ja Sgt. Pepperin hengessä. Laavalamppujen hämystä on tälle kokoelmalle valikoitunut 14 sangen mukavaa esimerkkiä psykopopin tuntemattomalta suuruudelta.
Mitään ihan niin mieleenjäävää psykedeliapalaa kuin "Cold Turkey" ei tältä kokoelmalta löydy, mutta suhteellisen tasalaatuinen platta kyllä herättää ihmettelemään miksi ei Miller ikinä noussut sen suurempaan maineeseen. Eipä tämä silti mitenkään erityisesti nouse aikansa nuggettien yli, mutta eipä se jää millään lailla jälkeenkään. Varsin koukuttavaa tavaraa kaikinpuolin ja ihan kurko ostos tämän genren ystäville.
Ei kai voi sanoa tämän bändin painuneen unholaan, koska se ei tainnut sieltä ikinä noustakaan.
Tokihan näitä "they should have made it big"-tarinoita riittää ihan kyllästymiseen asti. Aikoinaan se oli osittain, tai paljonkin, kiinni siitä miten paljon levy-yhtiö sattui satsaamaan. Ja vähän kai tuuristakin. Tällä Bostonilaisella yhtyeellä oli toki kaikki edellytykset: ajankohtaan sopiva musiikkityyli, hienot hammondsoundit, hyvä lauluntekijä ja erittäin hyvä laulaja. Ja tietysti sopivat aiheet, mitä kuvaa myös pääsy kokoelmalle Marijuana Unknowns. Laulaja-Rumpali Ernie Kamanis veisasi myöhemmin samaa ja tuttua nuggets-virttä: levy-yhtiön promootio puuttui täysin ja levy katosi samantien. Se ei oikeastaan saanut edes mahdollisuuksia, kun radiosoitto puuttui.
Puoliksi sattumalta rumpalin paikalle istutettu Kamanis (myöhemmin mm. Anastasios Kamanis, Erin Hand ja Anastasios Karatza), puolitunnetussa The Lost-punkyhtyeessä soitellut basisti Walter Powers, levyttämisen aikoihin vasta 16-vuotias kitaristi Peter Malick ja kosketinsoittaja bändiliideri Michael Tschudin sainattiin Vanguardille aikaan jolloin psykedeelinen rokki oli voimissaan. Bändejä otettiin rosteriin enemmän kuin oli mahdollista säällisesti hoitaa joten osa levyistä jäi mopen osille. Niin kävi myös tälle yhtyeen ainokaiseksi jääneelle hienolle levylle. Vanguard oli erikoistunut lähinnä klassisiin levyihin eikä se onnistunut juuri muidenkaan rocksainaustensa kanssa.
Enemmän sinne proge- kuin garage-osastolle kumartava levy ei mitenkään häviä aikalaisilleen. Steve Winwoodia ajoittain muistuttava laulusoundi ja Trafficin muutenkin mieleen tuova soitanta on erittäinkin nautittavaa. Välillä homma ei pysy aivan niin tiukasti näpeissä, mutta ei nuo huonommatkaan biisit silti surkeita ole. Koskettimet ovat pääosassa monessa biisissä joissa soi niin jazz, blues kuin Santana-tyylinen latinorokkikin. Kaikki pienellä psykedeliajamilla kuorrutettuna.
Levy ei liikkunut mihinkään ilman promootiota, ja yhtye hajosi. Walter Powers siirtyi myöhemmin lyhytaikaisesti Lou Reedin jälkeisen Velvet Undegroundin riveihin. Peter Malick muutti Otis Spannin asuntoon Chicagoon ja soitteli vuosia blueslegendojen ( John Lee Hooker, Big Mama Thornton, Otis Spann, Freddy King yms) taustalla ja sai myöhemmin kunnian toimia Norah Jonesin "löytäjänä". Ernie Kamanis jatkoi studiomuusikkona näihin päiviin asti ja Michael Tschudin jatkoi yhtyeessä nimeltä Cyrano.
Levy on myöhemmin uudelleenjulkaistu pariinkin otteeseen CD-levynä joten se on kyllä löydettävissä.
Tämän levyn aikoihin olin Aussi-innostuksessani mennyt jo niin pitkälle, että miltei kaikki kelpasi. Hommaa kun ei voinut tarkistaa juutuubista eikä aina viitsinyt Hänniselläkään alelevyä soitattaa Musiikki-Fazerilla, niin joskus tuli ostettua ihan hazardeja. Joskus onnisti ja joskus taas ei, niinhän se elämässä menee.
Tuommoinen upporikas ja rutiköyhä- peli oli siltikin monesti mielenkiintoisempaa kun nykyinen meininki jossa jokainen biisi ja levy on löydettävissä jostain netin syövereistä ennakkokuunteluun. Siinähän menee Indianan Jones-fiilis ihan kokonaan. Ilo on löytää sattumalta joku aivan ennalta tuntematon juttu. Tänä päivänä mediaa vähänkin seuraavalle tuo ei ole mahdollista kun kaikki uutuudet on nokan alla nanosekunnissa.
Bändi lienee Australian ulkpuolella tunnettu vain vuoden 1985 tarttuvasta pikkuhitistä "Live It Up", joka soi Crocodile Dundee-elokuvassa ja "Rock and Roll Music"-coverista joka soi Nuori Einstein-nimisessä pölhökomediassa. Mutta kotimaassaan yhä toiminnassa oleva bändi on ollut tasaisen suosittu, ja säännöllinen vierailija myös listoilla. Tosin viimeinen vierailu on jo vuodelta 1995.
No, you win sime you lose some, ja tässä tapauksessa ei tullut ihan sitä jättipottia. Aussibändin 13 sekalaisen kappaleen levy taisi olla syystäkin tuolla kellarin kätköissä. Mikään ihan surkea kasarilevy tämä ei missään nimessä kuitenkaan ole, vaikka välillä pintaan putkahtavat diskoelementit ja philcollinsmaisesti laulettu new wawe iskelmäsoundi nyt eivät ihan ole lähinnä omaa makua. Vinyylillä on myös coverversio biisistä "Love Me Tender", joka on jätetty pois cd-uudelleenjulkaisulta. Ja hyvästä syystä. Vinyyliltä löytyy myös pari yhtyeen aiemmilta levyiltä napattua kappaletta, jotka ovat ehdottomasti levyn parhaimmistoa. Biisit "Too Many Times" ja "If You Leave Me Can I Come Too?" on jostain syystä jätetty uudelleenjulkaisulta myös pois ja korvattu hivittävällä renkutuksella "Ruby Ruby".
Levy on hämmentävä sekoitus tarttuvaa poppia, uutta aaltoa, kasaridiskoa ja ravintolabändimäistä iskelmärenkutusta. Tosin kelpo laulajilla varustettuna. Squeeze voisi tulla mieleen joissain kohdin, samoin kuin Sir Douglas Quintet. Levyn puleerattu soundi ei miellyttänyt bändin hardcorefaneja, eikä tämä levy enää saavuttanut sitä sukseeta mitä aiemmat maanläheisemmät levyt.
David Ackles oli indietä ennen kuin sitä oli keksitty edes määritelmänä. Saatikka musiikinlajina. Acklesin musiikki oli ja on pienen piirin juttu, mutta tuohon pieneen ihailijakuntaan kuuluu hartaita faneja Elton Johnista Elvis Costelloon. Itse löysin aikoinaan divarista ja ostin omituisen koukuttavan kannen takia.
Ikävä kyllä Ackles ei oikein päässyt kunnolla edes kulttisankariksi, vaan jäi ikään kuin ei-kenenkään-maalle, ikuiseksi outsideriksi. Olisi kai kannattanut kuolla nuorena ennen uran loppumista. Rock-elämää halveksuva, uskonnollisen kasvatuksen saanut Ackles oli jo 30-vuotias saadessaan levytyssopimuksen, oli aina haluton kiertämään eikä kirjoitellut radiosoittoon sopivia poppisiskelmiä. Ei siis oikein istunut muotiin.
Folk-revival ei koskettanut Acklesia niin vahvasti kuin esimerkiksi aikalaistrubaduureja Phil Ochs tai Tim Roth. Toki folkin vaikutustakin levyltä löytyy, mutta se on sekoittunut moneen muuhun tyyliin. Päällimmäisenä kuuluu vaudevillemainen ja teatraalinen laulutyyli. Senkin vuoksi miestä on usein vertailtu Jacques Breliin ja Brecht-Weill-kaksikkoon, eikä syyttä. Laulu usein kääntyy melodramaattiseksi puhelauluksi musiikkiteatterin tapaan.
Teatraalisuus oli tarttunut kirjallisuutta Kalifornian ja Edinburghin yliopistoissa opiskelleeseen mieheen nuoruuden teatteriharrastuksesta. Ackles sävelsi satunnaisesti musikaaleja, teatteriesityksiä ja jopa balettiteoksia. Vaikka Ackles haaveilikin musikaalisäveltäjän urasta hän huomasi kolmikymppisenä tulleensa sainatuksi aikansa vastakulttuurin kehtoon Elektralle. Vaikka tuohon aikaan häntä ei oikeastaan edes kiinostanut laulaminen saatikka esiintyminen.
Aika oli sinänsä otollinen, sillä Elektra oli Jac Holzmanin johdolla siirtymässä folk- repertuaarista Doorsin ja Loven avulla rokimpaan tavaraan. Aluksi Ackles oli tarkoitus liittää yhtiön laulunkirjoittaja-tiimiin, mutta kohta huomattiin, että nuo laulut lauloi parhaiten mies itse. Ackles itse kuitenkin arveli, että kukaan levy-yhtön rosterissa olleista laulajista ei yksinkertaisesti suostunut laulamaan miehen hiukan erikoista materiaalia.
Vuonna 1968 julkaistiin Acklesin eponyymi esikoinen ennen kuin mies oli esiintynyt kertaakaan yleisön edessä. Ensilevy oli vielä perinteisempää bluessävytteistä folkkia, mutta antoi enteitä tulevista, tummemmista sävyistä. Positiivisista arvosteluista ja kollegoiden arvostuksesta huolimatta levy ei ollut kaupallinen menestys. Yhdistelmä joka enteili Acklesin tulevaa uraa. Toinen levy Subway to the Country oli lähempänä Acklesin omaa teatraalista ilmaisua jousineen ja musikaalimaisine sovituksineen. Toisen levyn epäkonventionaaliset aiheet mielisairauksista ja lasten hyväksikäytöstä eivät olleet omiaan lisäämään levyn radiosoittoa ja vaikka Ackles vastentahtoiseti promotoi levyä kiertueella, sille kävi samoin kuin ensilevylle.
Kakkoslevyn jälkeisinä parina vuotena Ackles oleskeli Englannissa, jolla oli miehen mukaan suuri vaikutus seuraavan levyn amerikkalaista elämää ulkoa päin tutkiviin aiheisiin. Elektra uskoi yhä suojattiinsa eikä kiirehtinyt kolmannen levyn julkaisun kanssa. Vuonna 1972 kolmas levy American Gothic oli kuitenkin valmis julkaistavaksi.
Levyn tuotti Elton Johnin hovisanoittaja Bernie Taupin. Elton oli ihastunut Acklesiin jonka kanssa esiintyi useasti Troubadourissa Elton Johnin Amerikan debyytin aikana. Levy äänitettiin Lontoossa ison orkesterin kanssa jota ohjasi Nick Draken kanssa työskentelystä tuttu Robert Kirby.
Levy sai heti ylistävät arvostelut Rolling Stonesista Melody Makeriin ja Elektra uskoi taas kerran potin räjähtävän.
Ja luuli väärin tälläkin kertaa.
Vaikka Ackles ei ollut varsinaisesti protestilaulaja sisältää levy tutkiskelua, ei niinkään sloganeita tai tuomitsemista, monista yhteiskunnallisista aiheista. Prostituutio ja alkoholismi ("American Gothic"), avioero ("Waiting for the Moving Van"), Vietnam ("Ballad of the Ship of State") tai rasismi ("Blues for Billie Whitecloud") eivät olleet ainakaan liian kepeitä aiheita käsiteltäviksi. Toisaalta mukana oli myös tyypillisiä folk-aiheisia lauluja syrjäkujien kulkijoista ja haaveilijoista. Ackles katselee Amerikkaa omasta, vähän vinksahtaneesta näkökulmasta. Pikkuisen kuin tuo levynkannen versio alkuperäisestä Grant Woodin samannimisestä maalauksesta. Aiheet ovat tuttuja, käsittelytapa omanlaisensa.
Eeppinen "Montana Song"on koko kymmenminuuttisen kestonsa ajan otteessa pitävä musikaalimainen balladi, jonka ei oikeastaan pitäisi groovata alkuunkaan. Mutta tämä runomainen monologi kuulostaa siltä kuin itse istuisit tupakansavuisen ja pikkuisen epämääräisen musiikkiteatterin katsomossa kuuntelemassa mestaria joka tietää mistä puhuu. Ja saa jollain omituisella tavalla otteeseensa. Tätäkään kappaletta ei oikein voi kategorisoida mihinkään lokeroon, ja se koitui yhdeksi Acklesin uran suurimmaksi ongelmaksi. Ja kun tuota kuuntelee on helppo uskoa, että miehen musiikki ei ollut sitä helpointa kamaa saada radioasemien soittolistoille.
Vaikka levyllä onkin vaikutteita rokista, folkista, bluesista, soulista, gospelista ja kantristakin, ei se oikein istu mihinkään karsinaan. Avantgardemainen teatraalimaisuus on se läpitunkevin elementti, mutta pop/rock-yleisölle se ei kelvannut. Doors tarjosi Elektran asiakkaille sen tarvitsemaa rokimpaa ja sopivasti dekadenssia teatraalisuutta. Acklesin mestariteoksena pidetty levy ei jällenkään myynyt kummoisesti ja Acklesin tiet Elektran kanssa erosivat yhteisymmärryksessä. Tarinan mukaan tuo yleinen eufemismi on tässä tapauksessa jopa totta, myös Ackles oli valmis etsimään uusia tuulia.
Columbian legendaarinen Clive Davis oli jo pitkään ihaillut Acklesia ja sainasi tämän oitis yhtiöönsä. American Gothic-levyn saamat loistavat arvostelut aiheuttivat kuitenkin melkoisia paineita joka johti siihen että uudesta levystä tulikin loppujen lopuksi melko erilainen kuin edeltäjistään. Tämä suureksi osaksi Acklesin kotona neliraitanauhurille äänittämä levy ei kuitenkaan tehnyt poikkeusta yhdestä kaavasta. Kehuja tuli, ei tosin niin paljon kuin edeltäjästä, mutta myyntiä ei. Osasyynä levyn lähes täydelliseen uppoamiseen oli Acklesin suojelijan Clive Davisin siirtyminen muihin hommiin jo ennen levyn ilmestymistä. Levy-yhtiö kunnioitti vastentahtoisesti sopimusta ja julkaisi levyn, tosin vain USAssa, mutta promootiota se ei saanut. Neljän levyn jälkeen Ackles oli ilman sopimusta, eikä hän levyttänyt enää koskaan. David Ackles kuoli uudistuneeseen keuhkosyöpään vuonna 1999.
Tämä ei ole ihan niitä helpoimmin lähestyttäviä levyjä, mutta jokin kumma veto siinä vain on. Pikku punaviineissä tämä vetoaa erityisesti näin synkän talven keskellä. Mikään bilelevy tämä ei todellakaan ole. Joidenkin korvaan levyn melodramaattisuus saattaa kuulostaa aluksi jopa kornilta. Uskon kuitenkin että levy voisi tarjoilla kiksejä erityisesti Bob Dylanin, Leonard Cohenin tai vaikkapa Scott Walkerin faneille ja odotan että tämä levy jonain päivänä kokee rehabilitaation ja nostetaan kaikkien aikojen parhaiden unohdettujen klassikoiden joukkoon. Kannattaa kuunnella huolella muutamaan kertaan ennenkuin tuomiota jakelee.
Wendy ja Lisa olivat joutuneet kellariosastolle oikein kahden levyn voimin. Kakkoslevy Fruit at the Bottom ei kuitenkaan pärjää tälle eponyymille esikoiselle, vaikka ihan mukiinmenevää poppista on sekin. Tämän ykkösen vahvuus on se, ainakin Princen faneja ajatellen, että naisten vanhan työnantajan funkahtava vaikutus kuuluu vielä jonkin verran.
Princen Revolution-yhtyeestä tutut naiset lähtivät omille teilleen koska eivät tunteneet saavansa Princeltä ansaitsemaansa arvostusta. Ei niinkään ainutkertaista tämän herran kyseessä ollen. Wendy Melvoin ja Lisa Coleman ovat oikeita muusikoita, eikä mikään Vanity 6. Naisia alkoi riepoa kaikenmaailman ulkomusiikilliset machohörhöilyt ja Princen kummalliset toilailut. Naisten väitetään myös kirjoittaneen ja sovittaneen paljon enemmän musiikkia Princen levyille kuin krediitit osoittavat.
Duon ensimmäinen levy ilmestyi vuonna 1987 jolta irrotettu sinkku "Waterfall" ylsi brittilistoilla sijalle 69 ja USA:n listoilla sijalle 56, mutta levy oli kaupallisesti lievä pettymys. Itse biisi kertoo kuulemma naisten halusta yhä säilyttää välit Princeen vaikka pikkuisen riidoissa erottiinkin. Ja ovathan nuo välinsä sittemmin paikanneetkin, ja duo on esiintynyt mm. Princen Family-bändin kanssa. Kuten myös Wendyn sisko Susannah joka aikoinaan seurusteli Princen kanssa. Kolmen levyn jälkeen duo on keskittynyt lähinnä elokuva- ja televisiosarjojen musiikin luomiseen. Tälläkin hetkellä televisiossa pyörivän Nurse Jackien musiikki on pääosin naisten käsialaa.
Levy ei ole maailmoja mullistava, mutta pidän naisten lauluäänistä. Pikkuisen semmoista Norah Jones-tyyppistä viihdepuleerausta levyltä pikkuisen liikaa löytyy, mutta myös ihan mukavaa poppia. Takaisin hyllyyn siis.
Toisin kuin edellisen Kellarin kätköistä-levyn kohdalla, tämän levyn ostamisesta minulla on selkeä muistikuva nyt kun olen kantta tovin tuijotellut. Ostin tämän vain ja ainoastaan The Smiths-kytkösten ja levy-yhtiön takia. Easterhousen ensimmäinen keikka vuonna 1983 oli The Smithsin lämppärinä. Ja levy-yhtiö oli siis tietysti Rough Trade.
Easterhouse oli poliittinen bändi. Billy Braggin tapaan vasemmalle kallellaan ja Clashin tapaan yhteiskunnan epäarvoisuutta vastaan. Bändin lauluntekijä/laulaja Andy Perry oli tosin ainut joka jaksoi olla ihan tosissaan tuon poliittisuuden kanssa, ja tämän ensilevyn jälkeen kaikki muut yhtyeen jäsenet kaikkosivat. Muiden mukana myös Andyn velipoika Ivor Perry, joka myöhemmin yritteli myös The Smithsin kitaran varressa Johnny Marrin paikalla yhtyeen kuolinkouristusten aikaan. Ja sehän kaatui sitten omaan mahdottomuuteensa.
Vuonna 1986 Easterhouse oli yksi niistä joista odotettiin seuraavaa Manchesterin suurta nousijaa. Aikalais-kanssakilpailijoista mm. The Bodines sai jonkilaista mainetta, mutta kyllä se taisi olla James joka lopulta noista "The Next Big Thing"-sarjalaisista voiton vei. Ja sekin vasta 90-luvulla Madchester-boomin auttamana Stone Rosesin ja muiden kumppaneiden jalanjäljissä. Julkaisuaikanaan Contender sai kuitenkin hyvät kritiikit ja odotukset olivat kovat jopa Atlantin toisen puolen valtaamisesta Clashin jalanjäljissä. Näin ei kuitenkaan käynyt ja homma tyssäsi toisen levyn jälkeen kokonaisuudessaan.
Andy Perryn sosialistinen näkemys tuntuu ainakin näin tänä päivänä luettuna pikkuisen päälleliimatun oloiselta mukaradikalismilta. Kaikillahan meillä tuohon aikaan nuoruuttaan viettäneillä oli ainakin yksi tuollainen taidekoulun runotyttöjä sanahelinällään hurmannut ja Marxia siteerannut tekoidealisti. Tai sitten Perry oli ihka aidosti vihainen nuori mies, muttei ihan pystynyt uskottavasti sitä välittämään.
Easterhousen musiikki oli ihan ok. Keskinkertainen lienee oikea määritelmä. Liian totinen Housemartinsiksi, liian kliseinen Billy Braggiksi ja liian vähän munaa Clashiksi. Totista ja angstista torvensoittoa ja liian vähän sävellyksellisiä oivalluksia. Noita lienee tuohon Thatcherismin aikaan ollut Briteissä tusinoittain.
Mutta kyllä tuo "1969" jäi siltikin soimaan päähän. Nostan kuitenkin takaisin levyhyllyyn.
Löysin läjän vanhoja vinyyleitä kellarin kätköistä. En edes tiennyt omistavani tämmöisiä levyjä. Ei siis mitään muistikuvaa ostamisesta saatikka kuuntelemisesta. Ilmeisesti olen siirtänyt nämä jostain syystä myyntiosastolle, mutta se kirppispöytä on vain jäänyt varaamatta viimeiset 20 vuotta. Näistähän voi tehdä vaikka löytöjä. Kuunnellaan ja tutkitaan.
Ensimmäisenä kuunteluun osui Shoes-yhtyeen levy Present Tense. Levyn kansi lupailee jonkinmoista poppistavaraa, eikä tuo ennakkovärinä ihan harhaankaan mene. Ja heti ensitahdeista huomaan, että olenhan minä tätäkin joskus kuunnellut.
Present Tense oli Illinoisista kotoisin olevan power pop-yhtyeen ensimmäinen kolmesta Elektralle levytetyistä levyistä. Elektra uskoi poppooseen alusta asti ja lennätti pojat Englantiin Richard Bransonin studioon Mike Stonen (Queen, Asia, T. Rex) ohjattavaksi. Levy sai erittäin hyvät arvostelut Atlantin molemmin puolin ja levyltä
irrotettiin neljä sinkkua ja neljä videota (Tomorrow Night, Too Late, Cruel
You and In My Arms Again) jotka kaikki olivat MTVn
alkuaikojen vakionumeroita. Tältä levyltä löytyi jopa yksi viidenkympin sakkiin päässyt kappale
"Too Late".
Kolmen levyn jälkeen Elektra droppasi bändin joka palasi
kotistudioon ja julkaisi tämän jälkeen omalla levymerkillään
tuotoksiaan aina vuoden 2007 vanhoja demoja esitelleeseen tuplaan asti. Bändin nykyisestä
statuksesta ei minulla ole tietoa. Shoes tuotteli oman levymerkkinsä ja studionsa suojissa saman genren bändejä aina 80-luvun alusta asti ja taustaveikkojen, John ja Jeff Murphyn ansioksi voi kuulemma osaksi lukea USAn 90-luvun power pop revivalin.
Mukavaa kitaravetoista beachboysmaisella harmonialaululla kuorrutettua poppia. Cheap Trickiin ja Knackiin verrattu yhtye ei mielestäni ole kovin power,
jos esimerkiksi myöhempiin saman genren bändeihin (vaikkapa Posies)
vertaa. Kitarassa tosin välillä on vääntöä ihan mukavasti, vaikka helinä
onkin enemmän pinnalla. Levy on tasainen eikä mitään selkeää highlightia löydy, mutta eipä floppiakaan. Itseasiassa oikein mukava poppilevy.
Taidanpa kuitenkin nostaa takaisin levyhyllyyn. Tuskinpa tästä cutout-versiosta olisi mitään saanutkaan. Muutenkin tuo vinyylien myynti taitaa olla ajatus joka ei psykologisesti tule onnistumaan enää sitten millään.
Aikalailla suljettu on tämän bändin clue ollut meikäläiseltä. Eikä se ihan täysin auennut vielä tälläkään yrittämällä.
Ajankohtaiseksihan tämän tekee se, että levystä on tulossa uudelleenjulkaisu vinyylinä lähiaikoina, ja yhtye levyttää myös parhaillaan teemallista tuplalevyä. Teemallinen tuplalevy kuulostaa lähinnä kirosanalta, mutta tämän bändin ollessa kyseessä tuo lienee vain ihan luonnollinen jatkumo.
Suljettu on myös teemalevy. Se kertoo isän ja pojan suhteesta jossain pohjoisessa. Sanoituksia tutkiessa ehkä tajuaa mistä on kyse, mutta aika moni asia jää hämäräksi. Sen verran omalaatuista Liimatan ajatuksenjuoksu välillä on. En ole lukenut miehen kirjoja tai sarjakuvia selvittääkseni miehen sielunmaisemaa, mutta esimerkiksi "Masturbaatio Ranualla" kuulostaa tutustumisen arvoiselta sarjakuvakirjalta.
"Kun tulet uimasta ja vesi tippuu tukasta
Kuivaa tukka, älä kuivaa kasvoja
Älä iäksesi juutu samaan divarilaariin
Jos ikinä muutat, jätä Busterit kotiin "
Absot, niin kuin fanit kuulemma kutsuvat, kävivät mennä vuosina vuosittain Oulun Nelivitosessa ja pariin otteeseen pääsin bändiä katsomaankin. Wigwam-vivahteisuus kuului livetilanteessa ehkä vielä selkeämmin kuin levyllä. Sanoituksista en ole ikinä hirveästi ymmärtänyt, mutta ilmeisesti nuo menee sen verran runouden puolelle ettei minulla vain kyvyt riitä niitä analysoimaan. Hyvältä nuo kielikuvat ja ajatusten virrat silti kuulostavat. Eikä ollenkaan tekotaiteelliselta ja tahallaan hämäriltä. Mutta kun musiikki on kuitenkin vahvasti sanoituksiin painottuvaa, ei tuolla tyylillä massoja kosiskella. Marginaalissa Absot ovat pysyneetkin, ja ovat ilmeisesti ihan tytyväisiä siihen. Yleisönkosiskelusta ei Liimattaa ainakaan voi syyttää.
"Jerkunen ei vastaa, krhm. Kysymyslauseet
herättävät vaikutelman ontosta puunrungosta.
Jerkunen ei ole mikään "jermunen".
Hän antoi kassin tyhjiä pulloja kauppaan vietäväksi"
Musiikillisesti ollaan välillä lähellä tuota Wigwamia, välillä homma kuulostaa Zen Cafelta. "Kiilakivi" on kuin Kari Peitsamon levyltä. Mutta kuitenkin koko ajan homma kuulostaa vain ja ainoastaan Absoluuttiselta Nollapisteeltä. Omaperäisyyttä bändillä riittää vaikka muille jakaa. Levyn ehdoton "hitti" on kuitenkin levyn ehkä vähiten omituinen " Kupit on kuin olisi häät", joka on Samuli Putromaista meininkiä parhaimmillaan.
"Älä riisu termostaattia kaivaten
Älä lainaa omaa pyyhettäsi muille
Älä puhuttele, kun lasken vettä
En osaa ajatella, jos joku on lähellä"
Tällaisia oman tiensä kulkijoita täytyy kunnioittaa. (En tiedä miksi tuossa videossa on Lauri Tähkän kuva, enkä ota siihen kantaa, biisi on kuitenkin helvetin hyvä)
Tulee aina hieman kiinnostuttua kun huomaan uuden levyn arvostelun/jutun yhteydessä määritelmän garage. Toisaalta yleensä myös samalla poistan varmistimen.
Nuorgam väitti tämän olevan yhtyeen kolmas levy. Tarkoittivat kai että In The Red-levymerkille. John Dwyerin projekti on tosin levyttänyt monella muullakin nimellä ja kokoonpanolla. Hengentuotoksia on tuupattu ulos mm. nimillä The Ohsees, OCS ja Orange County Sound, mutta samasta tavarasta on kyse.
Nykykokoonpanossa vaikuttavat visionääri John
Dwyer, keyboardistina ja toisena laulajana lähes joka biisissä Brigid Dawson, Petey Dammit Dwyerin ohella toisessa kitarassa ja rummuissa Mike Shoun. Mielenkiintoiseksi homman tekee se, että bändiin kiinnitettiin toinenkin rumpali Lars Finberg The Intelligence-yhtyeestä, jonka kanssa Thee Oh Sees on tehnyt myös splitti EP:n. Ja rytmiryhmä todellakin toimii.
Helvetin tiukkana ja kakofonisena livebändinä maineensa sementoinut San Franciscon combo on kyllä levyllekin saanut vangittua osan tuosta arvaamattomuudesta. Garagemaisuus ja lievä psykedelia ei ole päälleliimatun oloista niinkuin aika monesti tämän lajin bändeillä ruukaa olla. Homma svengaa välillä kuin nuori hirvi, ja välillä Tom Waitsmaisen kulmikkaasti.
Homma kulminoituu Dwyerin huolimattoman tiukan oloiseen kitarointiin ja sekavan oloisiin mutta hallittuihin riffeihin. Haluaisinpa todella nähdä joka tuon nuotintaa. Melkoista matikkametallin riivaamaa garagesoppaa tuossa väännetään pikkuisen sieniä syöneen kitaristin otteella. En voi koko ajan sanoa ymmärtäväni mistä tässä on kyse, mutta ei kai tässä siitä ole kysymyskään.
Pikkuinen outous musiikissa viehättää ja vanhakantainen garagepohja koukuttaa vanhan Nuggets-fanin kertakuulemalla. Mutta kannatta silti kuunnella muutaman kerran ennen kuin mielipiteensä tästä pläjäyksestä muodostaa. Musiikki on huomattavasti parempaa kuin levyn karsea kansi antaa odottaa.
Tarkkailija K kutsuttiin oikein lehdistötilaisuuteen! Näin harvinaislaatuista tilaisuutta ei voinut missata.
Tilaisuuden aiheena oli oululaisen Hoodoo Sauna-bluesyhtyeen omakustannelevyn Pohjolan Blues julkaisu. Ja illalla keikka Nelivitosen alakerran lauteilla yhdistettynä bluesyhdistys Ou´Bluesin pikkujoulujameihin.
Kuten aiemmin kirjoitin, suhtauduin aluksi hyvinkin skeptisesti suomalaiseen suomenkielellä laulettuun bluesiin. Oulujoki kun ei kuitenkaan ole Mississippi, eikä Oulu ole myöskään Chicago. Syvää etelää ja suomalaisuutta jo nimessäänkin yhdistelevä bluesnelikko kuitenkin näytti sekä levyllä että keikalla että onnistuu se blues suomalaiselta perusjässikältäkin. Skeptisyys unohtui aika äkkiä, kun Ari-Pekka Skarp puhalteli harpustaan hyvinkin chicagomaisia soundeja.
Bändi on perustamisestaan lähtien, vuodesta 2009, pitänyt kiinni periaatteestaan soittaa nimenomaan suomalaista bluesia. Se näkyy, ei vain kielessä, vaan myös aiheissa. Kansallisen eetoksen lisäksi tavallisen ihmisen tarinat lienee levyn kantava teema, mutta mukana on myös kantaaottavia kappaleita kuten "Yytee blues" ja "Paska duuni-blues". En tiedä juontuvatko nuo lauluntekijä A-P Skarpin siviiliammatin puolelta, mutta ajankohtaisiahan nuo ovat.
Yhtyeessä soittavat ja laulavat Ari-Pekka
Skarp (laulu ja harppu), Keijo Röntynen
(kitara ja taustalaulu), Raimo Nykänen
(basso ja taustalaulu) sekä Arto Nivala
(rummut ja perkussiot). Vierailevana artistina
ja taiteellisena tuottajana on häärinyt Pepe Ahlqvist, joka soittaa kitaraa ja laulaa taustoja muutamilla kappaleilla. Levyä on kypsytelty pitkään ja hartaasti. Omakustanteena julkaistu levy on saatu hoidettua indiebändien digijakeluun erikoistuneelle AWALille, joten levy saadaan myös laajaan digitaaliseen jakeluun.
Jos bändin elementit irrottaisi erikseen, ei niissä välttämättä hirveästi bluesia olisi. Harppua lukuunottamatta. Mutta yhdessä sitä jostain siunaantuu. Bassovetoinen rytmiryhmä on periaatteessa aikalailla suomirock/pop. Kitara vivahtaa bluesiin parhaiten slidea liu'utellessa. Kyllähän näissä biiseissä kuitenkin soi ihka aito blues sekoitettuna tuohon suomirokkiin. Inspiraatio on haettu kuitenkin muualta kuin puuvillapelloilta tai South Siden savuisista kapakoista. Ihan virkistävää kyllä. Ja suomalaista. Mutta joku roti sentään A-P:
"Biisiemme ideat ovat pääosin syntyneet talviaikaan lastenvaunuja
työnnellen ja hyräillen uusia juttuja. Luonnon elementit ovat aina
inspiroineet minua."
Ei tosiaan ihan perinteistä blueskuvastoa.
Keikka ja jamit olivat tutun rentoa bluesmeininkiä. Bluesyleisö ei ole ihan sitä riehakkainta poppoota, ja hurjin diggailun osoitus on yleensä se, että pää heiluu asteen eteen ja taakse. Parhaassa kaksi. Hoodoo ja Juurus-Texas-vetoinen jamiryhmä sai kuitenkin nyökkäilyn lisäksi aikaan myös muutaman jee-huudon, joten voinee päätellä että yleisö oli jo lähellä totaalista kontrollin menetystä. Näytti siltä että suurimmaksi osaksi bluesyhdistyksen väestä koostunut yleisö sai mitä oli tullut hakemaankin. Bluesia perisuomalaisilla vivahteilla.
Aikansa kutakin. Teinipoikana Judas Priest oli hevipuolella parasta A-ryhmää. Aikoinaan hiukan kriittisesti kirjoittelin Kiss-yhtyeen naurettavista poseerauksista, mutta jotenkin sain itselleni perusteltua että Priestin levynkannen kaltainen machoilu oli jotenkin niin paljon aidompaa ja rehellisempää rokkenroll-ilmentymää. Öhöm.
Noihin aikoihin jopa keräilin Priestin levyjä ja muuta roinaa. Farkkutakin selässä oli Priestin merkki ja hihassa AC-DC. Keräily tosin loppui vuoden 1982 Screaming for Vengeance-levyyn, jonka jälkeen Priestin musiikilliset vaiheet on jääneet enemmän tai vähemmän pimentoon.
Keräily oli tuohon aikaan jännää ja vaikeaa puuhaa. Ensin piti saada jostain käsiinsä ulkomaisia musiikkilehtiä, joiden myyntipalstoilta saattoi jotain ostettavaa löytääkin. Sitten piti vain sinisilmäisesti luottaa myyjään, pyytää vanhempia vaihtamaan kauan säästetty satamarkkanen (muistaakseni) pankissa punniksi ja rohkeasti lähettää se kirjekuoressa britteihin. Ja takaisin tuli kuin tulikin Priestin kuulemma harvinainen live-bootleg The Ripper-tupla, New Yorkin Palladiumin keikalta vuodelta 1979. Tosin levyn piti olla avattavilla kansilla ja painetuilla sisälehdillä, mutta oma versio oli mallia halpahalli. Ei-avattava ja valkoisilla levypusseilla. Harvinaisuudesta ei ole tarkkaa hajua tänäkään päivänä, mutta avattavan version hinta näyttää netissä olevan 120 puntaa. Ja eipä ollut muilla tienoon kolleilla samanlaista.
Priestin ensimmäinen live-levy ilmestyi juuri sopivasti ennen tulevaa 80-luvun NWOBHM-aaltoa. Vaikka Priestkin usein tuohon genreen taitetaan, kuuluu bändi kyllä mielestäni old school-sarjaan. Niihin aitoihin ja alkuperäisiin Black Sabbathin ja Deep Purplen kera, vaikka tuon ajan tyypillisiä blues-vaikutteita saa hakemalla hakea. Eikä taida löytää sittenkään.
Tuohon aikaa en oikeastaan hirveästi ymmärtänyt live-levyjen päälle. Miksi niitä ostella, kun alkuperäisiltä levyiltä sai kuunnella usein parempilaatuisena samat biisit tutussa kuosissa. Mutta tämä Japanin kiertueen Tokion keikoilta äänitetty levy jotenkin iski nuoren kollin tajuntaan satasella. Syynä kai oli Rob Halfordin entistäkin hevimpi revittely ja tiukat kitarasoolot, jotka stereoissa saivat epäinhimillisen juhlavat sävärit aikaan. Mitä kovempaa sen parempi. Live-versiot soitetaan vieläpä pikkuisen nopeammin kuin alkuperäiset. Tosin tämän levyn kohdalla tuo live-status on sittemmin kyseenalaistettu varsinkin Halfordin lauluosuuksien kohdalla, mutta who cares.
Ja kyllä levy yhä vieläkin jotain saa aikaan, vaikkakaan ei ihan samanlaisia säväreitä. Ainakin nostalgisia muistoja kasettien äänityssessioista ja Kiss/Iron Maiden/Judas Priest- kisoista, joita 80-luvun alkupuolella kaveripiirissä harrasteltiin. Ja kaikki voittivat, omasta mielestään.
Jeff Lynnen ensimmäinen projekti ELO:n jälkeen oli George Harrisonin levyn tuottaminen. Lynnen kädenjälki kuuluu vahvasti ja viitteitä Elo:on ei ole vaikeata etsiä. Popmusiikkiahan Lynne on osannut aina tuottaa, ja kun tuotettavana oli Harrisonin kaltainen kitaristi niin jälki oli sen mukaista.
Täytyy myöntää, että tämä oli ensimmäinen Harrisonin soolo jonka aikoinaan ostin. Vasta tämä sai minut kiinnostumaan vanhemmista tuotoksista, joista löytyy paljon nautittavaa. Toki Harrisonin ekaa varsinaista sooloa All Things Must Pass-triplaa on vaikea ylittää. Siihen oli ladattu kaikki ne ideat ja varmaan myös turhaumat joita Beatles-aikoina oli kertynyt yllinkyllin. Tuohon levyyn tätä miehen elinaikana viimeiseksi jäänyttä levyä on turha verrata.
Levyn suurimmaksi hitiksi nousi yllättäen hieman outo cover-valinta "Got My Mind Set On You". Rudy Clarkin viisikymmentäluvulla rustaama ja James Rayn vuonna 1962 levyttämä biisi olisi kuulemma päätynyt jo Beatlesinkin levylle jos Harrison olisi saanut päättää. Toista saman parivaljakon biisiä "If You Gotta Make a Fool of Somebody" Beatles kyllä soitteli keikoilla. Pikkuisen ärsyttävä renkutus tämä minun mielestäni on, eikä missään nimessä levyn parasta antia. Tämä on se uudempi video aiheesta.
Levyn toinen sinkku ja hittibiisi "When We Was Fab" kertoo tietenkin Beatlesin loiston ajoista. Ilman katkeruutta tai yli-imelää nostalgiaa. Videolla seikkailee myös levyllä soittavat Ringo Starr, Jim Keltner, Elton John sekä tietysti mursu (walrus toim.huom.). Macca oli myös lupautunut videolle, mutta veti loppuvaiheessa homman pystyyn. Kuin pisteeksi iin päälle Harrison tiluttelee lopussa sitaria vanhaan malliin.
Poppiosaston helmiä on biisi "This Is Love". Biisiä kun kuuntelee ei ole yllätys, että sen toisena tekijänä on Jeff Lynne. Sen verran vahvoja ELO-viboja siinä on. Mikä ei ole mitenkään huono asia. Lynnen tulevassa Roy Orbison-tuotannossa on myös aika lailla samoja vivahteita.
Levyn aloittava "Cloud 9" on ehdottomasti yksi levyn kohokohdista. Temptationin saman nimiseen biisiin tai levyyn se ei kuulemma viittaa, vaikka ehkä sukulaisuutta löytyykin. Eric Clapton kitaroi hienosti kuten muissakin kipaleissa joissa kitaraansa näpelöi.
Levy on kauttaaltaan nautittavaa poppia, poislukien ehkä Madonnan "Shanghai Surprise"-elokuvan soundtrack-rainat "Someplace Else" ja "Breath Away from Heaven", joita ei niitäkään huonoiksi voi sanoa. Pikkuisen puleerattu levyn yleisilme on verrattuna Harrisonin aikaisempiin tuotoksiin. Ihan kuin mies olisi päättänyt, Lynnen suosiollisella avustuksella, nousta taas cooliksi poppitähdeksi. Vähän kuin kannen kuva jossa mies poseeraa kasarihenkisesti übercoolina hawaiji-paita päällä, peililasit päässä vanhan lempparikitaransa kanssa.
Onhan se vähän väsynyttä vertailla näitä Fab Fourin muiden herrojen levyihin, mutta kyllä tämä ehdottomasti pesee 99 prosenttia Maccan soololevyistä. No doubt about it.
