Bluesmen # 20 - Joe Bonamassa

Mitäpä sitä voi muuta odottaa kaverilta joka kasvaa kitarakaupassa. Joe kertoo suurimmaksi vaikutteekseen   brittibluesin, mikä on ihan virkistävää kuulla bluesmieheltä. Kyllä hän juurikamastakin tykkää, mutta John Mayallin kaltaiset hiukan tuoreemmat tulkinnat bluesista upposivat nuoreen mieheen paremmin. Bonamassa  edustaa uutta ja nuorta bluessukupolvea. Mies on vasta 33-vuotias, mitä on vaikea uskoa sillä hän on julkaissut jo 10 sooloalbumia. No, poika aloitti varhain, hän lämppäsi B.B.Kingiä jo ollessaan 12-vuotias. Nuorna se on vitsa väännettävä.

Maailman omaperäisin laulaja tai edes kitaristi Joe ei ole, mutta blueskitaristina silti yksi tämän hetken taitavimmista. Ja bluesissahan on kautta aikojen vaikutteet näkyneet, toisilla vahvemmin ja toisilla heikommin. Jos oheisen pätkän kitarointi välillä kuulostaa Buddy Guylta, B.B.Kingilta tai erittäin vahvasti Stevie Ray Vaughanilta niin eipä tuota voi kovin pahana vikana pitää. Ja onhan tuo B.B.Kingin biisikin.


Tähän on hyvä lopettaa blueskimara. Ei siksi että Joe olisi ketjun huipentuma, mutta hänessä yhdistyy melko moni käsitelty herra synteesin kautta. Osa vaikutteista, kuten perinteisen blueskaavan käyttö tulee suoraan alkulähteiltä, bluesin ja blueskitaran mestareilta, mutta suurin osa vaikutteista on suodattunut brittiläisen bluesrockin kautta. Bonamassa halusi kuitenkin kunnioittaa vanhoja herroja (ja perinteisempää bluesia janoavia faneja) josta kaikki on lähtöisin ja teki vuonna 2003 lähinnä vanhoihin bluescovereihin pohjautuvan levyn Blues Deluxe. Ihan kiva levy, mutta Joe ei ollut omassa elementissään eivätkä monet versiot antaneet yhtään mitään uuttaa tai lisää vanhoihin biiseihin.Tuo soiva B.B.King-cover "You Upset Me, Baby" on levyn onnistuneinta antia.

Käsittelemättä jäi tietysti kymmeniä ja taas kymmeniä loistavia bluesmiehiä, ja naisiakin, mutta olihan noita omia suosikkeja jo tässäkin. Oman juttunsa ovat saaneet jo aiemmin suosikit Lonnie Mack, Johnny Winter, Alan Haynes, Sugar Ray Norcia ja Otis Grand, sekä tietysti SRV useaankin kertaan. Brittiblues/bluesrock jäi tällä kertaa käsittelemättä kokonaan vaikka onhan sielläkin ollut loistavia kavereita mm. Rory Callagher (Irlanti tietysti), Peter Green, John Mayall, Jeff Beck ja tietysti myös Eric Clapton. Mainituista, mutta ei erikseen käsitellyistä, kovia ovat ainakin John Lee Hooker, Magic Sam (joka oli sen luokan kitaravelho, että asiaan pitänee palata myöhemmin), Hubert Sumlin, Little Walter, Otis Spann, James Cotton, Jimmy Reed ja vahvasti bluesvaikutteinen Jimi Hendrix. Valkoisen bluesin puolelta vielä vaikkapa Roy Buchanan on tsekkaamisen arvoinen sekä tietysti Thunderbirdsit ja Kim Wilson. Eikä sovi unohtaa jo aiemmin käsiteltyä R & B-pohjaista Omar & The Howlers-poppoota. Tokihan myös Bonnie Raitt on kova mimmi, mutta kyllä blues on minulle jotenkin miesten musiikkia. Ja monia monia muita: Guitar Slim, Johnny "Guitar" Watson, Lightning Hopkins, T-Bone Walker, Taj Mahal, Junior Wells, Lovin Spoonfulille nimen antanut Mississippi John Hurt, Eddie Boyd, Z.Z. Hill tai vaikkapa alkuaikojen Z.Z.Top.

Vaikka blues ei nykyään juuri missään soikkaan, olen aistivinani että jonkinlainen revival on taas tulossa. Kuka sen saa aikaan jää nähtäväksi, mutta jotain uutta siihen luultavasti tarvitaan. Jotain uutta jota puristit taas luultavasti inhoavat, mutta kehitys kehittyy.

Bluesmen # 19 - Ronnie Earl

Kuten muutama päivä sitten käsitelty Robert Cray (# 16), myös Ronnie Earl yhdistelee bluesiinsa elementtejä monistakin musiikkityyleistä. Kun Cray sai bluesherätyksen Albert Collinsin (# 15) koulukeikasta, niin Ronnie kääntyi bluespolulle eksyttyään Muddy Watersin (# 7) keikalle. Muddy myös keksi miehelle nimen Earl, koska Ronnie oli vahva Earl Hooker-fani (# 12), eikä Muddy osannut lausua Ronnien oikeaa sukunimeä Horvath. Nuoren miehenä Ronnie matkusteli bluesmatkoille Chicagoon ja Teksasiin jossa soitteli mm. Fabulous Thunderbirdsien Kim Wilsonin ja Jimmie Vaughanin (# 18) kanssa.

Varsinaiseen blueskorkeakouluun Ronnie pääsi liityttyään kitaristiksi legendaariseen Roomful Of Blues-yhtyeeseen korvatakseen Duke Robillardin, ja tuossa opinahjossa menikin sitten 8 vuotta. Samaan aikaan hän alkoi esiintyä myös soolona sekä kierteli ja levytti mm. Earl Kingin, Hubert Sumlinin ja  Jimmy Rogersin (# 8) kanssa. Myöhemmin hän perusti yhtyeen Ronnie Earl & The Broadcasters jonka kanssa on julkaissut useita lähinnä instrumentaalilevyjä. Mies tappeli myös muutamiin otteisiin erilaisten demonien kanssa, joista tutuimpana alkoholi ja kokaiini. Ison levy-yhtiön paineet kävivät välillä pääkopalle liian koviksi ja mies hyppäsi pois oravanpyörästä pienelle independent-yhtiölle ja levytteli välillä soolona ilman suurempia paineita.

Vaikka ei suurempaa sukseeta olekaan ikinä saavuttanut, paras levy on myynyt n. 65.000, on Ronnie Earl ehdottomasti yksi hienoimmista moderneista blueskitaristeista. Siitä on osoituksena myös vuoden 2007 levy Hope Radio jolta tuo Magic Sam- pastissi "Blues For The Westside" myös löytyy (löytyy tosin parilta muultakin Earlin levyltä). Helvetin hieno albumi. Suosittelen.

Bluesmen # 18 - Jimmie Vaughan

Onhan tämä isoveli aika lailla jäänyt pikkuveljensä Stephenin varjoon, ja ihan syyttä. Laulu ei ehkä ole ihan niin vahvaa mutta kitarointi on ihan kunnossa. Erilaista se tosin on kuin pikkuveljellä, ei niin agressiivista, vaan ennemminkin pikkuisen säästelevää ja hienovireisempää bluesrokkia. Suurimman sukseen Jimmie koki ollessaan Kim Wilsonin kanssa perustamansa Fabulous Thunderbirdin riveissä 1974-1990. Varsinkin bändin 80-luvun puolivälin levyt myivät ihan mukavasti ja olivat pikkuisen keveämpää ja rokahtavampaa tavaraa kuin ensimmäiset levyt.

"Alpine valley
In the middle of the night
Six strings down
On the heaven-bound flight"

Noinhan tuo soiva biisi alkaa ja kertoo siis illasta jolloin isoveli Stevie Ray Vaughan liittyi taivaallisten kitarasankareiden laajaan joukkoon. "Heaven done called another blues stringer back home". Biisi ilmestyi Jimmien ekalla soololevyllä Strange Pleasure vuonna 1994. Neljä vuotta tuota ennen Jimmie ehti tehdä isoveljensä kanssa duolevyn Family Style joka ilmestyi vasta SRV:n kuoleman jälkeen. Jos Jimmie olisi pikkuisen parempi laulaja niin varmasti menestys olisi kitarointitaitojen vaatimalla tasolla. Enkä nyt tarkoita mitään teknistä osaamista josta en tiedä hittojakaan, vaan ihan tuota bluesin tunteen välittämistä kitaran kautta.

Tämä oli sadas blogikirjoitus Tarkkailijalle. Onpas niitä kertynyt.

Ja hyvää syntymäpäivää Suomelle !

Bluesmen # 17 - Mike Bloomfield

Tarina kertoo että Mike Bloomfieldillä oli iso vaikutus siihen, että Bob Dylan siirtyi sähköiseksi. Ja olihan mies myös bändissä Dylanin ensimmäisessä sähköisessä konsertissa Newport Folk Festvaaleilla vuonna 1965. Sekä Dylanin levyllä Highway 61 Revisited samana vuonna. Tunnetuin mies lienee kitaroinnistaan Paul Butterfield Blues Bandissa, vaikka ei ollutkaan mukana kuin kahdella ensimmäisellä studioalbumilla. Bloomfield soitti hybridibluesia, mutta selkeästi blueskaavalla. Omien sanojensa mukaan hän juutalaisena pystyi hyvin samaistumaan mustien bluesin sanomaan. Bloomfield oli yksi ensimmäisistä valkoihoisista joka teki tunnetuksi Chicagon bluesia laajemmalle yleisölle ja oli siis osaltaan vastuussa 60-luvun bluesrevivalista. Vertauskuvallisen viestikapulan hän sai Muddy Watersilta ja Otis Spannilta soittaessaan maestrojen kanssa levyllä Fathers And Sons.

Kun egot alkoivat kolista Butterfieldin kanssa, Bloomfield perusti uuden bändin. Electric Flag ei myöskään jaksanut kiinnostaa Bloomfieldia kuin kahden levyn verran. Syyt hajoamiseen olivat niitä tavallisia: egot, huumeet ja huono manageri. Kyllästyneenä kitarasankarin rooliin Mike palasi sessiomuusikoksi ja jammailemaan. Yksi noista jammaussessioista Al Kooperin kanssa tuotti levyn Super Session, joka jäi Bloomfieldin kaupallisesti menestyksekkäimmäksi albumiksi. Kroonisten uniongelmien takia mies ei kuitenkaan soita kuin toisella levynpuoliskolla. Toisella soittaa Stephen Stills.

Vasta sooloalbumit olivat perinteisempää blueskamaa ja suurin osa noista levytettiin pienille levymerkeille ja myivät onnettomasti. Monien sooloalbumien, yhteistöiden ja sessioiden täyttämällä 70-luvulla vanha addiktio alkoi taas vainoamaan ja miehestä tuli epähaluttu epäluotettavuutensa takia. Bloomfield kuoli 38-vuotiaana vuonna 1981 yliannostukseen. Bloomfield ehti kuitenkin näyttää että valkoinenkin mies voi soittaa bluesia, ja moni seurasi perässä. Soiva biisi ei ole noilta sooloilta, vaan "I Got A Mind To Give Up Living", Butterfield Blues Bandin levyltä East-West vuodelta 1966. Hienoa kitarointia yhtä kaikki.

Bluesmen # 16 - Robert Cray

Uuden ajan bluesia, tai ainakin bluesahtavaa musiikkia. Tai jotain. Kyllähän Crayn soitossa selkeästi tunnistaa bluesin vaikka aika kaukana deltalta ollaankin jo. Jotkut levyistä menivät jo aika lailla jazzin, soulin ja popin puolelle, mutta kitara soi aina samassa bluesvireessä. Tarinatkin ovat periaatteessa perinteistä bluessanastoa pettämisestä ja suhteista ja niiden loppumisesta, mutta hiukan modernimpaan tapaan. Jos kitara on blues niin laulu on aikalailla soul.

Soulista puheen olleen vuoden 1986 läpimurtolevyllä Strong Persuader soi myös Memphis Horns ja tuon levyn hitti oli juuri tämä "Smokin Gun", joka oli Crayn ensimmäinen crossover-menestys. Puristit syyttivät miestä juppibluesin esittäjäksi tai poppariksi joka yrittää kerätä uskottavuutta kutsumalla musiikkiaan bluesiksi. Mutta kyllähän miehen musiikki perustaltaan ammentaa ihan sieltä samasta lähteestä kuin ennemminkin käsiteltyjen herrojen musiikki, hieman modernimpana versiona vain. Crayn nuoruuden rock-, pop- ja soulsuosikit kuuluvat musiikista, vaikka mies saikin bluesherätyksen jo aikaisessa vaiheessa. Eilen käsitelty Albert Collins nimittäin soitti sattuneesta syystä Robert Crayn koulun päättäjäisissä. Esiintyjän valinta tehtiin Crayn johdolla kahden esiintyjän välillä. Se toinen oli Frank Zappa, joten jää vain arvailujen varaan minkälainen musiikkimies Craysta olisi tullut jos valinta olisi mennyt toisin päin.

Bluesmen # 15 - Albert Collins

Teksasin oma jäämies oli Jimi Hendrixin seuraaja Little Richardin bändissä muutaman viikon ajan uransa alkuvaiheissa. Siitäkin lienee jäänyt rockvaikutteita miehen soittoon. Siis Little Richardista, ei Hendrixistä. Collins totesi itse joskus Guitar Playerin haastattelussa että mm. aiemmin käsitelty Buddy Guy heitti kunnon bluesin sikseen kun kuuli Hendrixiä, mutta hän pysytteli aidossa asiassa.

Monien muiden bluesherrojen tapaan Collinskin keskittyi tietyssä vaiheessa vain kiertelemään ja levyttäminen jäi vähemmälle. Vaikka brittiavusteinen bluesrevival toi alkuperäisiä maestroja yleiseen tietoisuuteen, ei levymyyntiä riittänyt invaasion ulkopuolisille. Vuonna 1978 Collins kuitenkin levytti tunnetuimman levynsä Ice Pickin'. Toinen mainittava levytys oli vuoden 1986 Showdown! Johnny Copelandin ja Robert Crayn kanssa. Myös Albert Collins tuli palkituksi vasta myöhempinä vuosinaan Grammylla (juuri tuosta Showdown!-levystä), samaan tapaan kuin niin monet muutkin. Ja saihan hän myös kunnian esiintyä ainoana mustana bluesmiehenä Live Aid-konsertissa.

Oheisessa pätkässä hiukan yökerhobluesvaikutteinenkin esitys osoittaa että Collinsilla on likit hallussaan. Telecaster soi hienosti ja kielet venyy voimalla vaikka capo onkin käytössä. Collins tykkäsi tykittää täysillä ja melko raakaan tapaan, mikään hienoviritteinen nyanssitiluttelija mies ei ollut. Mutta yhtä kaikki, olen ihan yhtä vaikuttunut kuin lopussa lavalle kompuroiva Joe Walsh, joka näyttää olevan hivenen muutenkin vaikutuksen alainen. Tai sitten vain sekaisin hienosta musiikista.

Bluesmen # 14 - Otis Rush

Otis Rushin uran alkutaival meni hiukan samoja latuja kun eilisen bluesmiehemme Buddy Guyn. Myös Otis aloitti levyttämisen Willie Dixonin avustuksella Cobralle ja tämän mentyä konkurssiin siirtyi vuonna 1960 Chessille jonne hommasi samana vuonna myös Buddy Guyn. Eräät Otis Rushin parhaista blueslevytyksistä syntyivät noina alkuvuosina kuten kappaleet "I Can't Quit You Baby" ja "Double Trouble" josta eräs myöhempien aikojen bluesmies otti nimen rytmiorkesterilleen.

Kuuluisin albumeista lienee kuitenkin vuoden 1971 Right Place, Wrong Time. Myös Otis piti 80-luvulla taukoa levyttämisessä jopa 16 vuoden ajan. Tuolla välillä ilmestyi ainoastaan livelevy Tops. Myös Rush alkoi saada julkista tunnustusta vasta 90-luvulla kun hänen levynsä Any Place I'm Going sai Grammyn. Aika moni näistä vanhoista mestareista alkoi saada kaikenmaailman palkintoja uransa ehtoopuolella, vähän niinkuin hyvityksenä menneiden vuosien unohduksesta ja ylenkatseesta. Suurimman osan kohdalla parhaat levyt oli kuitenkin tehty jo vuosikausia aiemmin. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Soiva biisi on vuoden 1958 Cobra-levytyksiä. Sitäkin ovat versioineet useat blues/rockmiehet kuten Eric Clapton, SRV, John Mayall ja hiukan samanhenkinen, soulia ja jazziakin bluesiin sekoittava, Robert Cray.

Bluesmen # 13 - Buddy Guy

Chessin ylenkatsoma artisti oli liian erilainen ja sähköinen levy-yhtiölle joka tuohon aikaan pärjäsi vallan hyvin tutulla kaavalla Myddy Watersin ja Howlin' Wolfin kaltaisten artistien kanssa. Guyn musiikki ja erityisesti kitarointi oli Leonardin mielestä turhan meluisaa ja sekavaa. Se taisi olla jo alkuaikoina hiukan kallellaan rockin suuntaan ja toimikin myöhemmin eräänlaisena siltana perinteisen bluesin ja uudempien bluesrock-kitaristien välillä. Buddy Guy on taas yksi niistä miehistä jonka vaikutukset ovat nähtävissä, tai kuultavissa, nuoremman polven bluestulkinnoissa. Niin Jimi Hendrix, Eric Clapton, Jeff Beck kuin Stevie Ray Vaughankin kumartavat syvään tämän mestarin suuntaan.

Vaikka monet pitivät aikoinaan Buddy Guyta alansa parhaana, ei levymyynti ollut kovinkaan rapoista. Osa syynä tähän on tietysti sekin, että virallisia studiolevyjä ilmestyi harvoin tai erittäin harvoin. Siirryttyään 1959  Chessille, levytyksiä tipahteli vain muutamia. Sidemanin-roolissa ja sessioissa herra sai toki olla mukana suuruuksien kuten Muddy Watersin, Howlin' Wolfin, Sonny Boy Williamsonin ja Little Walterin kera. Vasta vuonna 1967 Chess suostui julkaisemaan miehen oman soololevyn, mutta tuo oli vesitettyä Buddy Guyta. Chess-ajan muut levytykset on kyllä sittemmin julkaistu myös kokoelmilla ja ne ovat itseasiassa erinomaisia, sanoi Leonard sitten mitä tahansa. Kuten esimerkiksi tuo yllä soiva biisi joka on alunperin Buddy Guyn ensimmäinen Chess-sinkku vuodelta 1960. Itse video on elokuvasta Chicago Blues vuodelta 1972.

Buddy Guy alkoi oikeastaan saada suurempaa huomiota vasta 1991 jolloin julkaisi palkitun levynsä Damn Right, I've Got The Blues. Tuo oli hänen ensimmäinen levynsä yli 10 vuoteen ja se nosti miehen kunnolla parrasvaloihin 35 vuoden puurtamisen ja sisäpiirisuosion jälkeen. Tuonkin jälkeen on toki syntynyt ihan mukavaa tavaraa, mutta ihan samaan intensiteettiin ei mies ole päässyt kun noilla Chess-sinkuilla, tällä comeback-albumilla tai 70-luvun Junior Wells-yhteistyön tuotoksilla. Välillä Guy on myös hyppinyt musiikillisten raja-aitojen yli ja äänitellyt myös pari akustista levyä. Mutta herra on kyllä omimmillaan bluesrock tyyppisissä raaoissa ja sähköisissä biiseissä joissa haisee ja kuuluu videossakin näkyvä Chicagon slummi.

Bluesmen # 12 - Earl Hooker

Eräs hieno kitaramies meinasi ihan unohtua listoilta, mutta onneksi sattui miehen levy käteen juurikin sopevasti. Hiukan tunnetumman John Lee Hookerin serkkupoika Earl ei ikinä noussut bluespiirien ulkopuolella suureksi nimeksi, mutta miehen kitarointitaidot kyllä tunnettiin, ja niitä käyettiin, blueskerman levytyksissä. Parilla Muddy Watersin levytykselläkin soi Earlin slide. Ilmeisesti ainoa kitaristi joka koskaan slidea Watersin levyillä soitteli muuten.

Ohessa soiva instrumentaali "Wah Wah Blues" osoittaa että mies taitoi sliden lisäksi wah-wahin erinomaisesti. Kitaravirtuoosi ei pahemmin laulanut, ja tämäkin rajoitti miehen suosiota. Miehen instrumentaali "Blue Guitar" tuli tunnetuksi Willie Dixonin sanoituksilla Muddy Watersin versioimana nimellä "You Shook Me". Toinen samanlainen tapaus on kappale "You Need Love". Molemmissa Hookerin kitara soi Muddyn dubbaaman laulan taustalla. Molemmat biisit taitavat kuitenkin olla suurelle yleisölle tunnetumpia Led Zeppelinin käsittelystä. Earl soitteli myös kaksikaulaisella kitaralla jo kauan ennen Jimmy Pagea. Earl Hookerin tyylin sanotaan myös olleen yksi vahvoista Jimi Hendrixin vaikutteista.

Bluesmen # 11 - B.B.King

Riley B. King aka "the blues boy" aka B.B.King on tietysti näistä Kingeistä se kaikkein tunnetuin. Koska tästä blueshallituksen puheenjohtajasta on jo kirjoitettu blogissa elämänkerran käsittelyn yhteydessä, jätetään nuo elämänvaiheet vähemmälle.

Videossa nähtävä iso bändi ja sen hivenen poppimaisemmat sovitukset olivat yksi syy miksi B.B.Kingiä toisinaan syytettiin bluesin viihteellistämisestä. Mies vain yritti tienata leipänsä, ja ei pitänyt mitenkään pahana vaikka pikkuisen useampi ihminen (lue valkoiset) kiinnostui hänen musiikistaan. Oheinen biisi on Kingin ensimmäinen crossover-hitti parinkymmenen vuoden kiertelyn ja levyttämisen jälkeen. Vaikka B.B. onkin tunnetumpi less is more- soittotyylistään, kyllä herra anta Lucillen laulaa ihan railakkaasti tässäkin pätkässä. Hiukan korni tilanne porijazz- tyylisine pikkutakkijammailijoineen jotka ovat ihan niinku groove ja silleen, ei kovinkaan lisää bluestunnelmaa, mutta sofistikoituneenakin versiona biisi on yhtäkaikki helvetin hieno.
 
Olisihan näitä Kingejä tietysti lisääkin, nimittäin New Orleansin Earl King, jonka tyyli oli enemmänkin rhytm & bluesia. Mies on lähinnä tunnettu biisistään "Come On" jota on versioinut tunnetuimmin Jimi Hendrix, jonka versiota on taas versioinut, kuinka ollakaan, Stevie Ray Vaughan.

Bluesmen # 10 - Albert King

Albert Kingin kitaralikit ovat osa universaalia blueskieltä. No jopa oli hienosti sanottu. En sitä minä keksinyt vaan Elvin Bishop, jonka mielestä lähes kaikki blueskitaristit ovat saaneet jotain kautta vaikutteita juuri Albert Kingiltä. Kun Albert ensimmäistä kertaa Fillmoressa nousi yleisön eteen 15 vuoden chitlin circuit kiertämisen jälkeen, se tapahtui nelipäiväisellä keikalla jolla mies lämmitteli ihailijoitaan Jimi Hendrixiä ja John Mayallia. Ja Rolling Stone-lehden Jerrold Greenbergin mukaan pesi koko porukan. Tuo tapahtui vuonna 1968, ja vaikka Albertin paras levy Born Under A Bad Sign olikin ilmestynyt jo vuotta aikaisemmin, vasta tuo esiintyminen nosti miehen suuren yleisön tietoisuuteen.

Albert on enemmänkin B.B.-kaimansa kuin eilisen Freddie-kaimansa kuuloinen bluesmies. Hiukan rauhallisemman bluesin äänenkannattaja enemmänkin. Lonnie Mackin ohella se ehkä kuuluisin Gibson Flying V-kitaran vakiokäyttäjä oli se jonka kitarointi vaikutti eniten myös Stevie Ray Vaughanin kitarointityyliin. Se on kyllä helppo kuulla varsinkin Vaughanin rauhallisemmissa kappaleissa. Ja pääsihän SRV myös esiintymään useasti idolinsa kanssa, ja yhdestä noista vuoden 1983 sessioista syntyi levy In session joka julkaistiin molempien miesten jo kuoltua vuonna 1999.

Parhaat ja useimmat levynsä Staxille levyttänyt herra oli juuri tuon hittitehtaan maestrojen, Steve Cropperin ja muunkin Booker T. & The MG-porukan, ansiosta ensimmäisiä bluestaitureita joka yhdisti mustan bluesin valkoisiin vaikutteisiin ja oli näin lähellä R & B-kategoriaa, jos näitä on järjellistä jotenkin kategorisoida. Myös Memphis Horns tietysti vaikutti soundiin vahvasti. Oheinen pätkä on vuodelta 1981 jolloin King kierteli ahkerasti ympäri maailmaa. Videostakin huomaa kuinka hän soittaa oikeankätistä kitaraa väärinpäin ja venyttelee kieliä enemmän kuin liukuu pitkin kitaran otelautaa. Ja soittaa peukalolla. Vain näin hän kuulemma saa juuri oikeanlaisen soundin kitaraansa. Albert on meikäläiselle se Kingeistä kaikkin kunkuin.

Bluesmen # 9 - Freddie King

Kolmesta Kingistä tämä nuorin oli se joka ensiksi nousi bluesia janoavien valkoisten kitaristioppilaiden tietoisuuteen. Vielä kun B.B. kierteli roadhouseja ja levytteli lähinnä mustille markkinoille ja Albert ajeli päivisin puskutraktoria ja soitteli öisin, Freddie iski vuonna 1961 kultasuoneen hitillään "Hide Away", joka nousi radiohitiksi niin valkoisilla kuin mustillakin asemilla. Siksikin se nimenomainen kappale soi tuossa. Ei siksi, että se oli paras Freddie Kingin kappale tai merkittävin, sillä sitä se ei ole. Ehkäpä kuitenkin tunnetuin ja coveroiduin. Texas bluesille tyypillisemmät torvet törähtelevät tässä ehkäpä muistona siitä että Freddie oli nimenomaan Texasin poikia, vaikka menikin musiikin perässä Chicagoon jo nuorena miehenä.

Freddie, tai tuolloin vielä Frederick tai Fred ja myöhemmin Freddy,  lähti mielessään Muddy Waters ja löysikin tämän kitaristin, eilen käsitellyn bluesmiehen Jimmy Rogersin, joka opetti tälle kitaransoitosta yhtä sun toista. Muunmuassa erikoisen tavan soittaa kitaraa kahdella plektralla. Freddien tyylissä voi kuulla sekä Texasia että Chicagon Soutsidea. Sukunimikaimoihinsa verrattuna tyyli oli hivenen agressiivisempaa, mitä ei kylläkään kuule tuosta pätkästä. Olisikohan sittenkin pitänyt valita joku toinen biisi.

Koska Freddie King kuoli jo vuonna 1976 vain 42-vuotiaana, hän on jäänyt tuntemattomimmaksi King-triosta, mutta useat kitaristit pitävät häntä yhtenä suurimmista esikuvistaan. Mm. Eric Clapton, Vaughanin veljekset ja Peter Green ovat maininneet tämän yhdeksi esikuvistaan ja kaikki ovat myös soittaneet miehen biisejä. Niinkuin tietysti kaikki aloittelevat bluesbändit. Melko monet ovat varmasti aloitelleet soittelemalla Hide Awayn- kaltaisia instrumentaalistandardeja joita Freddie Kingillä riittää. Ja kun bluesista on kysymys, täytyy taas sanoa että tuossakin biisissä on tyypillisen tapaan taas vähän lainattu, enkä nyt tarjoita pelkästään tuota Peter Gunn-osiota.

Bluesmen # 8 - Jimmy Rogers

Tässä on käsitelty viikon aikana miehiä Howlin' Wolf, Sonny Boy Williamson, Muddy Waters ja mainittu noissa yhteyksissä mm. Willie Dixon ja Little Walter. Kaikki tietysti Chicago bluesin suuria nimiä. Noita miehiä yhdistää Chicagon lisäksi myös Jimmy Rogers, joka soitti noiden kaikkien mainittujen, ja monien monien muidenkin, kanssa. Rogersin merkittävyys on usein unohdettu, vaikka hän esiintyi suurten miesten bändeissä, ja monilla aikansa tunnetuimmilla blueslevyillä. Ja kuuluihan mies tuohon Muddy Watersin ykköseen, eli siihen tunnetuimpaan bändikokoonpanoon, jossa olivat siis myös Otis Spann ja Little Walter.

Miehen sooloura oli hivenen takkuinen, mutta taksikuskina ja vaatekauppiaana viettämänsä 60-luvun jälkeen mies hyppäsi taas satulaan vuonna 1971 ja aloitti aktiivisen kiertämisen. Vuonna 1973 mies levytti ensimmäisen virallisen soololevynsä Gold Tailed Bird. Levyllä soitti myös toinen kuulu kitaristi nimeltään Freddie King. Oheinen pätkä on vuodelta 1986 Austinista legendaarisesta Antone´s bluespyhätöstä ja mukana on taas eilinen harppumies James Cotton.

Bluesmen # 7 - Muddy Waters

Täytyy sanoa että tässä on mojo kohdillaan niin Muddylla kuin koko konkkaronkalla, mutta erityisesti harppua soittavalla James Cottonilla. Yksi parhaista vedoista mitä olen Muddy Watersilta koskaan kuullut. Pianossa Otis Spann. Tuo hieno taltiointi on vuodelta 1966 Kanadan television Blues Masters- ohjelmasta. Tuolloin Toronton studioon kutsuttiin tuon ajan merkittäviä bluestekijöitä kolmeksi päiväksi nauhoittamaan tavaraa joka lähetettiin ulos kertarysäyksellä. Mukana olivat myös mm. B.B.King, Buddy Guy, Big Bill Broonzy, Willie Dixon ja Son House. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin tuon lähetyksen nauhoituksesta tehtiin myös DVD, joka löytyy vaikkapa Amazonilta. Kannattava ostos.

Muddy Waters taitaa olla se bluesmies johon yleensä viitataan kun puhutaan deltabluesin sähköistämisestä ja  uudenkaltaisen bändivetoisen urbaanibluesin kehittämisestä. Eikä tietysti suotta, sillä Waters oli kyllä oman aikansa ehdoton supertähti Chicagon bluesympyröissä. Ja muuallakin jo mainitun bluesboomin synnyttyä. Itse asiassa aika moni bluesmies saa kiittää varsinkin brittiläisiä nuoria rockmiehiä uudesta tulemisestaan ja musiikkinsa tunnetuksi tekemisestä. Ja muoret miehet saavat tietysti kiittää bluesmiehiä yleensä musiikin tekemisestä josta syntyi rock and roll. Ja tietysti Rolling Stones. Ainakin siis noin nimen puolesta. Ja vähän muutenkin.

Löytyihän noita arvostajia sitten omastakin maasta, kunhan brittirokkarit olivat ensin kertoneet että täällähän ne meidänkin biisien tekijänimet, M.Morganfieldit sun muut asuvat, ihan USA:ssa. Tuo oli nimittäin monille ihan uusi tieto. Kun Beatles saapui Amerikkaan he kertoivat haluavansa nähdä Muddy Watersin. Reportteri kysyi että missäs se on. Teksasin Johnny Winter oli kyllä osannut arvostaa idoliaan jo kauan, ja oli myöhemmin nostamassa Muddy Watersin uraa taas uuteen nousuun. Vaikka britti-invaasio tekikin bluesmiehiä tunnetuksi, oli blues kuitenkin pikkuisen pois muodista 50-luvun huippuvuosien jälkeen. Winterin vuonna 1977 tuottama levy Harg Again nosti Muddy Watersin taas bluesin huipulle. Ja siellä hän pysyikin kuolemaansa saakka vuonna 1983. Muddyn bändi oli varsinainen bluesin korkekoulu. Bändissä ja sessioissa soittelivat aikoinaan mm. Little Walter, Otis Spann, Sonny Boy Williamson II, Hubert Sumlin, James Cotton, Junior Wells ja bändin pitkäaikainen kitaristi Jimmy Rogers.

Bluesmen # 6 - Elmore James

"Dust My Broom"- riffi lienee yksi bluesin tunnetuimmista. Se oli ja on niin yksinkertainen ja tehokas, että Elmore James käytti sitä pienin muunnoksiin aika monessakin biisissä. Mutta mitäs tuota hyväksihavaittua niin hirveästi muuttelemaan. Slidekitaran kuninkaaksikin tituleerattu James on yksi myöhempien aikojen kitaramiesten selkeistä esikuvista ja varsin moni kitarasankareista tämän aulisti myöntääkin. Myös Stevie Ray Vaughan.

Koska Broom on jo aika lailla tuttu biisi, en pistänyt sitä tuohon, vaikka se on yksi hienoista esimerkeistä miten deltabluesia sähköistettiin. Robert Johnsonin versiohan on siinä vain käytännössä soitettu sähköisesti uuden ajan bluesina. Tuossa soi sen sijaan Sonny Boy Williamsonin, eli sen toissapäiväisen bluesmiehen, tunnetuksi tekemä biisi "One Way Out". Tai joillekin se saattaa olla tunnetumpi The Allman Brothersien versiona. Kunnon bluestyyliin kappaleen synty on hieman hämäränpeitossa, mutta luultavimmin se on alunperin juuri Elmore Jamesin tekemä. Hän levytti sen jo ennen Sonny Boyta, mutta se jäi tuolloin julkaisematta. Kun Sonny Boy julkaisi oman versionsa hän pisti sen reilusti vain omiin nimiinsä. Myöhemmin krediiteistä tosin yleensä löytyy Elmore James, tai sitten molemmat.

Elmore James kuoli juuri bluesboomin alkuhetkillä vuonna 1963. Hän oli lähdössä mukaan tuolle eilen Howlin' Wolfin jaksossa nähdylle blueskiertueelle, mutta sydän sanoi sopimuksen irti. Tuossa on yksi syy miksi Elmore Jamesista ei tiettävästi ole äänitettyä, saati filmattua livemateriaalia olemassa. Ei juuri edes kuvia livetilanteesta. Sonny Boy Williamsonin sidemanina uraansa aloitellut James oli elämäntavoiltaan ja bändiliiderinäkin aika lailla Howlin' Wolfin vastakohta. James osasi olla kuulemma melko hankala mies varsinkin kun oli nauttinut viskiä. Ja aika usein oli.

Bluesmen # 5 - Howlin' Wolf

Jos jollakin on vangitseva lavapresenssi, niin sitten tällä miehellä. Parimetrisen ja lähes 140-kiloisen järkäleen ääni oli voimakas ja intensiivinen. Chester Burnett oli ja on ehdottomasti yksi Chicago-bluesin, tai minkä tahansa bluesin, suurimmista nimistä. Legendaariselle Chess-yhtiölle levyttänyt Wolf oli yksi noista suurista jotka sähköistivät deltabluesin ja saivat näin musiikille uutta kuulijakuntaa. Eikä ole sattumaa että tässäkin videossa ollaan Briteissä. Tuo 60-luvun bluesboomi oli vain yksi näyttö siitä, että varsinkin siellä tuon ajan rockmuusikot olivat löytäneet rockmusiikin juuret, ja yksi noista tiennäyttäjistä oli ehdottomasti Howlin' Wolf.

Tämä pätkä ei kuitenkaan ole ajalta jolloin Wolf oleskeli Englannissa äänittämässä levyä paikallisten suuruuksien kanssa, vaan vuodelta 1964, jolloin American Folk Blues Festival-kiertue kiersi Eurooppaa. Bassossa on taas Willie Dixon, niinkuin monella Wolfin levylläkin, ja kitarassa miltei yhtä legendaarinen bändin vakiokitaristi Hubert Sumlin. Vaikka Howlin' Wolf oli erityisesti kuulu laulustaan, mies esittelee usein myös eiliseltä bluesmieheltä Sonny Boy Williamsonilta oppimiaan harpputaitoja. Ja kyllä kitarakin kädessä pysyy.

Howlin' Wolfin elämänkerta on juuri ilmestynyt suomeksi, ja kunhan se on luettu niin palataan miehen elämänvaiheisiin tarkemmin kirjaesittelyn merkeissä. Tämä bluesmaestro oli kenties hieman erilainen muusikko kuin monet muut kiertolaiset jotka toisinaan elivät kädestä suuhun. Burnett oli alusta lähtien tarkka raha-asioistaan eikä juuri sekoillut alkoholin tai muiden sekoitusaineiden kanssa. Jo lähtiessään Deltalta kohti Memphisiä hän oli mustaihoiseksi Mississipin muusikoksi varsin varakas, ja omien sanojensa mukaan oli yksi harvoista joka lähti Deltalta tyylikkäästi ja arvokkaasti: omalla autolla ja neljä tonnia rahaa taskussa. Vaikka olikin lähes lukutaidoton kunnes nelikymppisenä alkoi taas kouluttautua, raha-asiat mies hoiteli jämptisti aina loppuun saakka. Hän myös maksoi bändilleen reilua palkkaa ja otti heille jopa sairausvakuutukset. Melko erikoista noihin aikoihin muusikkopiireissä arvaan.

Bluesmen # 4 - Sonny Boy Williamson II

Vaikka ykköstä, eli John Lee "Sonny Boy" Williamsonia, pidetään parempana bluesharpun virtuoosina, on tämä kakkonen, eli Rice Miller, noussut huomattavasti tunnetummaksi. Hän on yksi tunnetuimpia tuon ajan harpun taitajia ykkösen, Junior Wellsin ja Little Walterin ohella vaikkei joidenkin mielestä ehkä teknisesti näiden tasoon ylläkään. Bluesharpun soittamisen tekniikasta en tiedä hölkäsen pöläystä, mutta blueshan ei olekaan tekniikkaa vaan tunnetta. Kuten oheisesta pätkästäkin helposti huomaa. Sonny Boy kyllä esittelee yhden vakitempuistaan, eli soiton ilman käsiä. Miehestä huomaa, että elämää on nähty ja elämänkokemusta hankittu myös sieltä kadun syrjäisemmältä puolelta.

Tuo uskomattoman hieno pätkä lienee vuoden 1963  The American Negro Blues Festival-turneelta Englannista, joka yleisen bluesrevivalin aikaan nosti Williamsonin taas kartalle erityisesti Euroopassa, kuten kävi monen muunkin jo pikkuisen unhoon painumassa olleen bluesmiehen kohdalla. Bändissä pianoa soittaa Otis Spann, bassossa on Willie Dixon ja kitarassa Matt "Guitar" Murphy, eli koossa on melkoinen dreamteam. Videosta käy helposti ilmi miksi juuri tämä herra Howlin' Wolfin ohellaon minulle se bluesin henkilöitymä. Karismaa riittää vaikka muille jakaa.Tässä aletaan todellakin olla asian ytimessä.

Kunnon myyttisen bluesmiehen tavoin tämänkin herran kohdalla vastuu on kuulijalla, tai lukijalla, kun varhaisista elämänkäänteistä lueskelee. Synnyinaika vaihtelee miehen itse esittämästä vuodesta 1897 aina vuoteen 1912 ja kaikkea siltä väliltä. Todennäköisesti Williamson valehteli syntymäajastaan, niinkuin monesta muustakin asiasta, antaakseen vaikutelman, että juuri hän oli se alkuperäinen Sonny Boy Williamson. Todellisuudessa tuo nimi napattiin ilmeisen harkitusti juurikin siltä ykkoseltä kun tämä kakkonen alkoi vuona 1941 esiintyä vakituisesti King Biscuit Time-radioshowssa Helenassa Arkansasissa. Ennen tuota mies kierteli pitkin etelää esiintyen mm. Robert Lockwood Juniorin, Elmore Jamesin ja jopa Robert Johnsonin kanssa.

Levyttämään mestari pääsi vasta 1950-luvulla, jolloin alkuperäinen Sonny Boy oli jo kuollut, ja kakkosesta tuli ykkönen eli se One and Only Sonny Boy Williamson. 60-luvun bluesboomin ansiosta Williamson levytti myös Euroopassa mm. Yardbirdsin ja Animalsin kanssa. Yhdessä vaiheessa Sonny Boy asusteli Arkansasin Twistissä silloisen naisystävänsä luona ja opetti siinä sivussa myös naisen veljelle bluesharpun saloja. Veljen nimi oli Chester Burnett eli siis Howlin' Wolf.

Bluesmen # 3 - Johnny Shines

Johnny Shines oli Robert Johnsonin matkakumppani 30-luvulla, ja aika paljon legendasta tarttui Shinesiin matkan varrella. Slide, tunteikas tulkinta ja lievästi falsetossa vaikeroiva ääni. Sekä tietysti Johnsonin biisit, kuten tuokin yllä soiva, joita Shines esitti koko uransa ajan konserteissa. Ja esiintyipä mies myöhemmin urallaan useastikin Robert Johnsonin kasvatti- ja oppipojan Robert Lockwood Jr:n kanssa, levyttäen yhdessä pari levyäkin. Tämän nimenomaisen kappaleen säveltäjästä on tosin hieman toisenkinlaistakin tietoa. Luultavasti siinä on ajan tavan mukaan hieman lainattu. Biisistähän on satoja coverversioita, osa  hieman eri sanoituksilla. Ainakin maantieteellisesti hiukan virheellinen värssy " back to the land of California, sweet home Chicago" on korvattu yleensä muotoon "back to the same old place, sweet home Chicago".

Kuten Son Housen kohdalla, myös Johnny Shinesin uran alkuajat olivat hajanaisen levyttämisen ja keikkailun johdosta  tasapainoilua musiikin ja "oikeiden töiden" välillä. Välillä mies jopa möi soittimensa pois ja keskittyi rakennuspuuhiin, mutta veri veti jälleen bluesin pariin. Epäonnisten ja julkaisemattakin jääneiden levytysten jälkeen mies iski jackpotin vuonna 1966 julkaistulla levyllä Chicago / The Blues / Today ! jolla mukana olivat myös Walter Horton ja Charles Musselwhite. Levyn myötä Shinesin ura sai uutta tuulta ja sitä seurasivat useat levytykset eri merkeille.

Shines ei ole ikinä noussut tunnetuimpien bluesartistien rinnalle, mutta miehellä oli oma osuutensa deltan tuomisessa Chicagoon, ja hän oli yksi niistä linkeistä joka johti Son Housesta ja Robert Johnsonista sähköiseen bluesiin.

Bluesmen # 2 - Robert Johnson

Son House muisteli kuinka Robert Johnson kulki hänen perässään soittopaikasta toiseen ja yritti opetella kitaransoittoa. Toisinaan kun tämä pääsi lavalle, jälki oli sen verran hirveää että yleisö alkoi kaikota. Muutama vuosi tämän jälkeen Robert palasi takaisin kotikonnuiltaan ja oli oppinut mestaroimaan kitaraansa käsittämättömän hienosti. Hän oli siis myynyt sielunsa paholaiselle. Muuten muutos ei ollut mahdollista.

Crossroads-myytti ei suinkaan ole ainoa tämän miehen kohdalla. Hänen syntymäaikansa, kuolinaikansa ja tapansa kuten myös hautapaikka ovat vieläkin hiukan epäselviä. Son House kertoili mielellään tuota Crossroads-tarinaa, vaikka Robert Johnson ei tiettävästi ikinä itse puhunut asiasta. Sen sijaan saman seudun toinen blueskitaristi Tommy Johnson kertoi aikoinaan myyneensä sielunsa paholaiselle, joten tarinat ovat voineet sekoittua.

Vaikka myyttinen tarina lienee monille tunnetumpi kuin miehen musiikki, maine perustuu kyllä vahvasti noihin 29 levytettyyn kappaleeseen. Kaikki kappaleet on merkitty miehen omiin nimiin, mutta moni kappaleista on vanhempaa alkuperää. Johnson nojaili delta bluesiin, mutta vei sitä hiukan pidemmälle. Siinä on jo haikuja tulevasta sähköisestä Chicago bluesista. Johsonin yhteistyökumppani Johnny Shines meni vielä pidemmälle ja sanoi myöhemmin Johnsonin musiikin olleen rock and rollia. Vain eri nimellä.

Bluesmen # 1 - Son House

Joskus kun bluesvaihe lyö päälle niin kaikki muu musiikki tuntuu toisarvoiselta ja pinnalliselta trendipelleilyltä. Blues iskee aina silloin tällöin, yllättäen ja pyytämättä, eikä sitä voi väistää. Se ei liity mitenkään henkiseen olotilaan tai kaamosmasennukseen. Kenties se on pieni reality check hipsteröinnin jälkeen. Paluu maanpinnalle. Ja silloin siihen uppoaa taas kokonaan ja ajattelee että tätähän se on ja olla pitää. Aito, oikea ja rehellinen musiikki.

Ja tähän ei riitä enää lääkkeeksi pelkkä Stevie Ray Vaughan niinkuin vähäisempiin kyllästyksiin. On mentävä syvemmille vesille. Aloitettava alusta, ja juuri tämän enempää ei voisi alusta aloittaa. Pistelen eetteriin lähiaikoina meikäläisen bluessuosikkeja niin kauan kun tämänkertainen vaihe kestää. Monesti näissä on aina enemmän ja vähemmän toisessa pääosassa kitara, akustinen tai yleensä sähköinen, koska siinä nyt vain on jotain ylimaallisen hienoa.

Ja kuten jo sanoin, juuri tämän enempää ei alkujuurille pääse. Delta bluesin yksi arvostetuimmista alkuajan mestareista. Mies jolta on saanut vaikutteita niin Robert Johnson kuin Muddy Watersinkin. Tällä on hyvä aloittaa.