Marc Eliot - Eagles, Take It To The Limit (2010)

Phil Ochsin kaveri ja elämämänkerturi Marc Eliot on kirjoittanut myös toisesta Troubadour- kapakan legendasta, eli Eaglesista. Ammattimaista elämänkertakirjailija Eliotia on toisinaan syytetty rahastamisesta eli kirjojen kirjoittamisesta pelkästään vanhojen kirjojen ja haastattelujen perusteella, mutta tämän kirjan kanssa mies näyttää tehneen perusteellista työtä.

Jo pelkästään kirjan julkaisemiseksi käytiin melkoiset neuvottelut Don Henleyn kanssa, joka oli eri mieltä kirjailijan tulkinnoista ja yritti saada tiettyjä omalta kannaltaan epäedullisia asioita poistettua kirjasta asianajajien avulla. Henley sai lopulta tehdä ehdotuksia muutoksista, mutta kuinka paljon kirjailija näitä muutoksia teki, jää lopulta arvailujen varaan. Vaihtokaupaksi kirjailija vaati, ja lopulta sai, Henleyn haastattelun Eaglesin vaiheista. Joka tapauksessa kyseessä on suuren maailman tyyliin autorisoimaton elämänkerta, ja hyvä niin. Henleyn asenteella virallisesta versiosta olisi varmasti tullut melkoisen kiilloitettu. Henley olisi halunnut kirjasta poistettavan useita kohtia, mm. sen järisyttävän vakavan kohdan, jossa kerrottiin hänen ottaneen permanentin. Puhumattakaan selkkauksesta, jossa mies todettiin syylliseksi alaikäiseen sekaantumiseen.

Eliot kertoo olevansa suuri musiikkifani ja Eaglesin musiikin ihailija. Ihan perinteinen musiikkikirjailija hän ei ole, sillä hän on kirjoittanut kirjat myös niinkin erilaisista ihmisistä Clint Eastwood, Walt Disney, jo aiemmin mainittu Phil Ochs, Ronald Reagan, Gary Grant ja Jimmy Stewart. Ammattimainen asenne kirjoittamiseen on varmasti tuonut kirjaan runsaasti objektiivisuutta, joka melkoisen usein puuttuu musiikkielämänkerroista. Vaikka kirjailija Eagles-fani onkin, ei kirjaa ole kerrottu ihailevaan sävyyn, kuten liian monesti on tapana. Itse musiikki ja sen analysointi jää aikalailla taka-alalle Eliotin keskittyessä kertomaan yhtyeen vaiherikasta tarinaa. Ja hyvä sekin, sillä liika analysointi on myös monen musiikkikirjan perisynti.

Erilaiset anekdootit ja ja juorujen vahvistuksethan ovat toki olennainen osa hedonistimuusikoiden elämänkertoja, ja tästä kirjasta niitäkin löytyy roppakaupalla. Ei tämä mikään dekadenssissa rypevä Dirt ole, mutta kyllä miehillä näemmä meni aikanaan aika lujaa Los Angelesin yöelämässä. Ja myöhemmin bileisiin liittynyt kitaristi Joe Walsh oli aikaansa edellä pistäen hotellihuoneita palasiksi lahjaksi saamallaan moottorisahalla. Paljon siistimpää kuin pelkkä telkkareiden viskominen.

Kirja käy perusteellisesti läpi yhtyeen taipaleen 90-luvun puolivälin comeback-kiertueeseen asti, lisäluvun kera vuoteen 2005, keskittyen sattuneesta syytä dynaamisen duon Don Henley/Glen Frey- suhteeseen ja suhteettomuuteen. Sujuvasti kerrotun tarinan yksi suola on ehdottomasti myös 60-70-luvun musabisneksen koukerot ja levy-yhtiöiden rakentamisen ja yhdistymisen tarkka havainnointi sekä mogulien toimet. Geffenit, Ertegumit, Elektrat, Asylumit ja Atlanticit näyttelevät kirjassa suurta osaa itse bändin ja sen toimijoiden lisäksi.

Olen kieltämättä itsekin syyllistynyt samaan kuin niin monet kriitikot ja musabesserwisserit. Olen aina kyllä sujuvasti kuunellut Eaglesin hittikavalkaadia, mutten ole sitä ihan noteerannut rockin suuruuksien joukkoon. Mutta kuten Glenn Frey asian osuvasti sanoo, musiikki on tehty Kaliforniassa jossa voi ajaa koko vuoden avoautolla vierellään uhkea blondi joka ei koskaan käytä muuta kuin sortseja ja toppeja. Ole siinä nyt sitten syvällinen tai synkeä.