Mouse And The Traps

Aina ei voi voittaa. Näissä Nuggetseissahan löytyy helvetin paljon hienoja bändejä jotka olivat niin lähellä ja silti niin kaukana suosiosta. Viime aikoina kun on taas tullut tuplaa (tai no ihan koko cd-quadroa) ja muitakin nuggetsmaisia kokoelmia paljonkin kuunneltua, niin enemmän ja enemmän ihastuttaa musiikin aitous ja jonkinlainen viattomuus. Ehkä vähän naiivi ja nostalginen ajatus, mutta eihän tuolta fiilikseltä voi välttyä kun näitäkin kuuntelee.

Tuo alkuperäiseltä Nuggets-kokoelmalta löytyvä, bändin pomon Ronnie Weissin ex-tyttöystävälle suunnattu "A Public Execution", on kyllä harvinaisen dylanmainen sekä musiikiltaan (Like A Rolling Stone esim.), että laulusoundiltaan. Mutta eipä bändi toisaalta ollut ainoa aikansa tuote joka vaikutteita tuolta suunnalta sai. Kokoelmallahan esittäjän kohdalla lukee pelkkä Mouse, Weissin lempinimen mukaan, mutta samasta yhtyeestä käytännössä on kyse muutamilla henkilövaihdoksilla.

Tuo ensisinkku julkaistiin vuonna 1966 Lonnie Mackinkin levymerkkinä tunnetun Fraternityn nimissä lähinnä Ronnie Weissin ja kitaristi Buggs Hendersonin pomon, äänitysstudion omistajan Robin Hood Briansin ansiosta. Molemmat pojat tekivät sessiohommia Robinille varsinaisen päivätyönsä ohella. Osittain Fraternityn hitaan jakelun johdosta levy ei juuri noussut listoille kuin paikallisesti, ja unohdettiin aika nopeasti. Kunnes tietysti Lenny Kaye nosti sen uuteen tietoisuuteen valitessaan sen Nuggets-kokoelmalle.

Ehkäpä karistaaksen kiusalliset Dylan-vertailut, pojat pistivät seuraavalla sinkullaan tyrät rytkymään. "Maid Of Sugar, Maid Of Spice" on jopa punkahtava garage-pläjäys joka tosin hiukan poikeaa yhtyeen peruslinjasta. Mutta on makoisaa kuunneltavaa. Tämä biisi ilmestyi neljän CDn Nuggets-paketissa, nyt jo nimellä Mouse And The Traps.



Pojat yrittivät uutta nousua myös levyttämällä Jimmy Rabbitt vokalistinaan version biisistä "Psychotic Reaction" jo ennen kuin Count Five teki siitä hitin. Koska tämä oli sivuprojekti eri laulajan kanssa eri levy-yhtiölle, sinkku julkaistiin "salanimellä" Positively 13 O'Clock. Mutta kuten tiedetään, itse Count Five torppasi tämän julkaisun nousun listoille.

Kun pari seuraavaakaan sinkkua ei listoja kolistellut, päätettiin kriisipalaverin jälkeen yrittää uutta hokkuspokkus-keinoa. Yhtyeen nimeksi vaihdettiin mukahienostunut ja englantilaiselta kalskahtava Chris St John. Kun tämäkään levy ei myynyt, hienosta nimestä huolimatta, päätti yhtye palata vanhaan kaavaan. Ja seuraavaksi pojat levyttivätkin yhden hienoimmista kappaleistaan "Cryin' Inside", joka kuulostaa yhteeltä itseltään, eikä dylanpastissilta.



Kun edes näin hieno julkaisu ei myynyt, alkoivat bändin rivit rakoilla. Kokoonpanosta poistuivat edellisessä biisissä hienoa työtä tehnyt urkuri Jerry Howell, ja kitaristi Buggs Henderson joka liittyi Cast Of Thousands-nimiseen yhtyeeseen. Siihen samaiseen jonka riveissä muutamia vuosia myöhemmin levytysuransa aloitti toinen teksasilainen, mies nimeltä Stevie Ray Vaughan.

Liekö syynä ollut yhtyeen sinkkujen tyylien monenkirjavuus, tai lievää kireyttä aiheuttanut levy-yhtiön laiskuus ja markkinoinnin sattumanvaraisuus, mutta yhtye ei koskaan breikannut. Muutamien Fraternity sinkkujen jälkeen kokeiltiin vielä levy-yhtiön vaihtoakin, mutta mitään ei tapahtunut. Yhtyeen viimeinen edes kohtalaiseen menestykseen yltänyt sinkku oli lakonisesti nimetty ja aiheeseen sopiva "Sometimes You Just Can't Win".