Miksei tämä ollut hitti ?

Sitä voi vain ihmetellä. Michael Stich teki vuonna 2008 bändistä dokumentin nimeltään "America´s Lost Band", jossa samaa asiaa myös kummastellaan. Tämä kun on helkkarin hienoa musiikkia vielä tänäkin päivänä. Aikaisemmin käsitelty toinen nugget Count Five sai sentään sen yhden hitin, muttei pystynyt realisoimaan sen tuomaa mahdollisuutta. Remainsien kohdalla kaiken piti olla kunnossa. Taitavat soittajat sekä pystyvä laulaja. Aikalaisten mielestä lyömätön lavaenergia. Iso levy-yhtiö takana ja lämmittelijänä Beatlesille sen viimeisellä USA:n kiertueella vuonna 1966. Mutta kun ei niin ei.

Tuohon aikaan garagerock-buumi oli tietysti kuumimmillaan ja hienoja yhtyeitä riitti joka puolelle Yhdysvaltoja. Remains oli kuitenkin harvinaisen valmis ja taitava yhtye jonka biisit olivat myös hiukan keskimääräistä monipuolisempia joten kaikki edellytykset olivat olemassa. Näiden garage-yhtyeiden kohdalla usein nousee esiin levy-yhtiön passiivisuus ja keskittyminen vain isoimpiin nimiinsä. Tässäkin tapauksessa Epic keskittyi Yardbirdsin lanseeraamisen mantereelle enemmän kuin muihin saman genren bändeihinsä. Ja kaipa tuurillakin on aina oma osuutensa.

Palattuaan Eurooppaan suuntautuneelta reissultaan vuonna 1964 Barry Tashian elvytti henkiin yliopistokavereidensa kanssa yhtyeensä, innostuneena reissulla kuulemastaan musiikista. Barry näki livenä mm. Rolling Stonesin ja Kinksin ja päätti että heidänkin oli aika ruveta tekemään omia biisejä. Pojat myös harjoittelivat rankasti ja hioivat soitannon siihen kuntoon, että yhtyeen live-esiintymiset olivat kuulemma erittäin intensiivisiä ja kovaäänisiä, nupit oli käännetty kaakkoon. Epic huomasi tämän myös ja tarjosi levytyssopimusta. Barryn mukaan bändin intensiteettiä oli kuitenkin miltei mahdotonta siirtää levylle. Levy-yhtiön miehet eivät olleet tottuneet noin raakaan energiaan ja äänenvoimakkuuteen. Ensimmäinen julkaistu single oli Tashianin hieno sävellys "Why Do I Cry" (tämä versio biisistä on A Session levyltä). Julkaisun myötä nimeksi vakiintui the Remains. Aikaisemmin oli käytetty myös nimeä Barry and the Remains.

Jon Landau ( Springsteenin tuleva manageri) kirjoitti vuonna 1966 legendaariseen Crawdaddy!- lehteen ylistävän artikkelin bändistä, lähinnä lavaesiintymisten perusteella. Hänkin oli pettynyt siihen, miten iso osa lavalla nähtyä ja kuultua energiaa ja spontaanisuutta puuttui levytyksistä. Levylle käytiin äänittämässä myös Nashvillessä muutamia kappaleita, esimerkiksi Bo Diddley/Willie Dixon cover "Diddy Wah Diddy" joka julkaistiin myös singlenä. Tuo oli julkaisu jota Epic jo tosissaan jopa yritti markkinoida ja siitä tulikin Remainsin myydyin single. Mutta sekin nousi ainoastaan sijalle 129 Billboardissa. Hommaa vaikeutti sekin, että samaan aikaan julkaistiin Captain Beefheartin raaempi versio samasta biisistä.

Bändi oli turhautunut Epicin satunnaiseen innokkuuteen ja päätti käydä koesoitossa Capitolille New Yorkissa. Suoraan keikalta studioon rynnännyt bändi sai nyt ensimmäistä kertaa vapaat kädet ja kaikki seitsemän biisiä soitettiin livenä suoraan purkkiin ja jälki oli paljon tiukempaa kuin tulevalla Epic-levyllä. "Why Do I Cry" oli ainoa yhtyeen oma biisi tuossa sessiossa, mutta tästä äänityksestä on muodostunut jo legenda. Tuossa esimerkki biiseistä "Hang On Sloopy" ja "I´m a Man". Sessiota on julkaistu monessakin muodossa, mutta Sundazedin vuonna 1996 julkaisema A Session With the Remains on se ainoa järkevä, alkuperäisistä master-nauhoista tuotettu cd ja vinyyliversio bonusbiiseineen. Capitol ei kuitenkaan jostain syystä lämmennyt ja levytyssopimus jäi haaveeksi.

Koesoitto poiki kuitenkin  pari televisioesiintymistä mm. Ed Sullivan Showssa ja Hullabaloossa. Merkittävintä oli kuitenkin yhtyeen pääsy tuolle Beatlesin kiertueelle lämppäriksi. Rumpali Chip Damiani ei halunnut tuolle rundille lähteä joten mukaan tuli N.D.Smart ( soitellut mm. Lonnie Mackin bändissä). Kun Beatlesin kanssa oli soiteltu kymmenille tuhansille ihmisille, tuntui paluu pikku luoliin masentavalta ja Tashian ehkä hiukan hätiköidysti hajotti yhtyeen. Levy oli vielä ilmestymättä. Viimeisenä singlenä ilmestyi tuo hieno "Don´t Look Back" joka siis aivan syystä päätyi alkuperäiselle Nuggets-kokoelmalle. Vaikka kaikkea lavaenergiaa ei saatukaan siirrettyä äänityksiin, oli loppuvuodesta 1966 ilmestynyt levy The Remains hienoa, ajatonta ja monipuolista rokkia.

Miksi bändi ei sitten breikannut ? Kuka tietää. Jon Landau oli sitä mieltä että yhtyeen omat kappaleet eivät olleet kautta linjan aivan tarpeeksi hyviä, ja monet lainakappaleet rokkasivat tiukemmin. Tashiankaan ei ehkä näyttänyt aivan Jaggerilta vaikka tältä toisinaan kuulostikin. Levy-yhtiö ei ollut aivan samoilla linjoilla yhteen kanssa äänitysten soundeista eikä markkinoinut sinkkuja tarpeeksi voimallisesti. Ja ehkäpä tosiaan tuurillakin, tai siis huonolla sellaisella, oli osuutta asiaan. Ja varmasti myös sillä, että Tashian löi hanskat tiskiin aika lyhyen yrittämisen jälkeen.

Aikojen saatossa the Remains on kuitenkin noussut arvoonsa, alkuperäiset vinyylit ovat kalliita keräilyharvinaisuuksia. Onneksi uudelleenjulkaisuja ja kaikenmaailman kokoelmia löytyy varsinkin cd-muodossa vielä suhteellisen helposti. Remains on myös muutamaan kertaan palannut lauteille ja äänittänyt uuttakin materiaalia josta minulla ei ole tietoa. Joidenkin aikalaisten mielestä yhtye oli tiukempi kuin Rolling Stones ja Yardbirds yhteensä. Tuosta voi olla montaa mieltä, mutta makoisia biisejä orkesteri sai kuitenkin aikaiseksi lyhyen uransa aikana.