The Doors - L.A. Woman (1971)

Jim Morrisonin myytti on toisinaan jättänyt alleen sen totuuden, että bändi teki myös erittäin hienoa musiikkia. Pahimmillaan tuo myytin rakentaminen on ollut tietysti musiikkilehdistön hypeä, mutta kyllähän esimerkiksi Sugermanin ja Hopkinsin elämänkerta "Jim-No One Here Gets Out Alive" ja Oliver Stonen elokuva paisuttivat ja liioittelivat Morrisonin elämän mystisyyttä ja jopa keksivät hienoja saagaan sopivia anekdootteja. Piinatun taiteilija-imagon rakentaminen näyttäytyi hiukan banaalisti myös bändikaveri Ray Manzarekin kirjassa "Light My Fire-Matkani Doorsin kanssa", joka on tekosyvällisyydessään ja keittiöfilosofisuudessaan pahimmanlaatuista musiikkikirjallisuuden Coelhoa. Manzarekin selkeänä tavoitteena on korostaa omaa rooliaan taiteilijana hienoilla taideviittauksillaan ja pönkittää bändin ja erityisesti Morrisonin myyttisyyttä. Melkoista kuonaa koko kirja. Parempia on kirjoitettu useita, eikä tuohon kannata aikaansa tuhlata.

Bändissä ei sinänsä ollut mitään myyttistä, Morrisonissa sitä toki oli. Osin hän loi sen tietysti myös itse teatraalisella, melodramaattisella, arvaamattomalla esiintymisellään, sepitteillä menneisyydestään ja tietysti elämäntavoillaan ja karismallaan. Ja ennenkaikkea kuolemalla nuorena ja kauniina. Kuitenkin kyse on vain rockmusiikista ja eittämättä myös pätevästä runoilijasta. Ilman Morrisonia ei olisi ollut The Doorsia, se on selvä. Olisi myös hauska tietää miten homma olisi jatkunut jos ei Morrison olisi kuollut tuossa muusikoille ylen vaarallisessa 27 vuoden iässä. Olisiko Doors samalla tavalla päässyt rockin kaanoniin kuin nyt on käynyt. Myös kuolemasta tehtiin myyttinen ja salaperäinen tapahtuma tyypillisine salaliittoteorioineen. Joku kyynisempi voisi kuvitella että nimenomaan Manzarekin motiivina myytin paisuttamisessa olisi voinut olla levymyynti, mutta ei kai nyt niin voi olla, eihän ?

Ensimmäisen ykköshitin saamisesta Manzarek kirjoitti " Me kaikki olimme neitsyitä ja olimme vuotaneet rippusen kallisarvoista punaista verta ihanassa yhdynnässä hääsohvallamme listojen kärjessä". Melkoista sontaa. Ilmeisesti Manzarek yrittää kovasti tosiaan olla se taiteilija joka bändissä jäi täysin kitaristi Robby Kriegerin ja Morrisonin kykyjen varjoon. "Light My Fire":n intro ei kovin pitkälle riitä. No, kyllähän miehen koskettimet oli tietysti oleellinen osa Doorsin soundia ja tokihan Ray hienosti soitteli, ei siinä mitään.

Ensimmäisestä ykköshitistä oltiin siirrytty jo aika kauaksi, tosin ajallisesti vain neljän vuoden päähän, kun yhtye julkaisi levyn L.A.Woman. Yhtyeen kuudes studiolevy oli paluuta perusasioihin. Alun sekavuuksien ja ongelmien johdosta yhtyeen hovituottaja Paul Rothchild jätti urakan joten homma kaatui yhtyeen ja äänittäjänä jo pitkään hääränneen Bruce Botnickin niskaan. Morrison oli ajoittain huonossa jamassa ja eli julkisuuskuvansa mukaista elämäänsä. Nauhoitukset siirrettiin Doorsin työpajalle jonne Botnick kasasi laitteet ja Elektran siirrettävän äänityskaluston, palasi vanhempaan kasiraitaäänitykseen ja levy äänitettiin miltei kokonaan livenä muutamia päällekkäisäänityksiä lukuunottamatta.

Levyn ykköspuolen aloittava "Changeling" tekee jo selväksi Morrisonin halun muutokseen. Helposti voisi tulkita että se kuvaa juuri tuon hetkistä päätöstä muuttaa Pariisiin ("yeah, I´m leavin´ town"), mutta biisi oli tosiasiassa kirjoitettu jo vuonna 1968. Se kuvannee kuitenkin Morrisonin halua muuttua seksisymbolista vakavammin otettavaksi runoilijaksi jollainen hän aina oli halunnut olla, ja varoittelee yleisöä että näin tulee tapahtumaan. Vaikka kappale olikin vanhempaa perua se sopi hyvin juuri tuohon ajankohtaan ja siksi se päätyi tälle viimeiselle aidolle Doors-levylle. Se oli ikäänkuin hyvästijättö vanhalle imagolle.

Levyn ensimmäinen single ja isoin hitti "Love Her Madly" oli suurin syy miksi tuottaja Rothchild jätti hommat kesken jo harjoitusvaiheessa. Hänen mielestään biisi oli hissimusiikkia ("cocktail lounge music"), eikä olisi kuulunut blueslevylle jota Doors oli omasta mielestään tekemässä. Toisissa lähteissä lähdön syyksi mainitaan "Riders On The Storm", mutta miehen itsensä mielestä syy oli juuri tämä biisi. Vaikka tällä levyllä palattiin taas käytäntöön nimetä kappaleet koko bändin nimiin, tämä nimenomainen biisi oli kokonaan Kriegerin aikaansaannosta. Toki kappale olisi varmaankin ollut enemmän kotonaan kahdella ensimmäisellä levyllä, mutta hieno kappalehan tuo on.

Ensimmäisen levyn jälkeen levytyksissä oli aina käytetty basistia, jota yhtyeessä ei siis ollut, ja tällä kertaa mukaan tuli Elviksen kanssa soitellut Jerry Scheff. Rytmikitaristiksi hankittiin teksasilainen blueskitaristi Marc Benno joka myöhemmin työskenteli mm. Eric Claptonin, Lightnin´Hopkinsin ja lyhyesti myös Stevie Ray Vaughanin kanssa. Yhtye työskenteli omien sanojensa mukaan pitkästä aikaa yhtyeenä ja monet kappaleista rakentuivat nyt harjoitusten ja äänitysten aikana koko orkesterin voimin. Siksikin tuo paluu yhteiskrediitteihin oli luonnollista.

Levyn ehkäpä tiukimmin bluesahtava kappale "Been Down So Long" sai nimensä suoraan Richard Farinan miltei samannimisestä novellista joka kuului Morrisonin suosikkeihin. Rouheaääninen laulaja käyttää tuttua blues-retoriikkaa ja suorasukaistakin sanastoa Kriegerin ja Bennon kitaroiden soidessa kunnon blues-tyyliin. Manzarekin koskettimia ei tässä biisissä kuulla ollenkaan. Yksi harvoista tällaisista kappaleista muuten. Itse novellin kertomus ei sinänsä suoranaisesti liity tähän kappaleeseen, mutta jo nimi  sai varmasti Morrisonin samaistumaan kertomukseen.

Morrison oli jo Venicen ajoista lähtien kirjoitellut muistikirjaansa sanoituksia myöhempää käyttöä varten joko runoina tai laulun sanoituksina. Levyn filleriksi sanottu "Cars Hiss By My Window" oli yksi näistä vanhoista muistikirjan merkinnöistä. Tämä hieman mutainen Howlin Wolf-tyyppinen parilla laiskalla kitaralla ryyditetty blues-pala jää hieman mitättömäksi. Levyn nimibiisi "L.A.Woman" on Morrisonin viha-rakkaus tutkielma niin Los Angelesista kuin sen naisistakin. Ja Los Angelesista naisena. Levylle piti tulla myös laulu uudesta kotikaupungista Pariisista "Paris Blues", mutta se jätettiin lopulta pois. Moneen kertaan tulkittu Jimin Mojon nousun ylistyksen (tyypillinen bluesilmaus tietysti) yksinkertaisempi selitys lienee kuitenkin miehen itsensä antama: Mr Mojo Risin´ on vain Jim Morrisonin anagrammi. Bändin tiedottaja Diana Gardiner tulkitsi laulun olevan oodi hänelle ja Morrisonin tyttöystävä (se pysyvin) Pamela Courson oletti että ainakin kohta " I see your hair is burning" tarkoitti hänen punaisia hiuksiaan. Mene ja tiedä.

"L'America" viittaa Latinalaiseen Amerikkaan symbolisena kaukaisena seutuna jossa vieraita katsotaan hiukan kieroon, mutta tytöt kyllä tykkäävät. Bändi teki reissun etelään pari vuotta ennen levyttämistä. Tosin biisi oli tehty jo ennen tätä trippiä. Kappale ei oikein sulaudu muun levyn ilmeeseen, ja alunperin se olikin tehty ja äänitetty jo paljon aiemmin ja aivan muuhun tarkoitukseen. Blow Up-elokuvan ohjaaja Michael Antonioni aikoi ensin käyttää sitä uusimmassa filmissään Zabriskie Point, mutta kuunneltuaan sitä aikaisemmissa harjoituksissa hän päätti ettei se ole käyttökelpoinen. Itse elokuva olikin melkoinen floppi sekä kriitikoiden että maksavan yleisön mielestä, joten mitään isompaa vahinkoa ei tuosta aiheutunut. Kappale eroaa muista myös siinä suhteessa, että sen äänittämiseen käytettiin suhteettoman monta ottoa verrattuna muiden pariin ottoon.

Hienolla Manzarekin kosketintyöskentelyllä ja Kriegerin upealla kitaroinnilla biisistä "Hyacint House" muodostuu pieni rauhallinen tauko levyllä. Kaunis kappale sisältää mm. kryptisen ja täysin irralliselta vaikuttavan säkeen "the bathroom is clear", jollei se sitten jotenkin viittaa siihen että Morrison lauleskeli äänityksissä kämpän pesuhuoneessa. Muuten kyseessä taitaa olla vain Morrisonin toive pyyteettömästä ystävyydestä. Levyn lainaraita ja vanha keikkapala, John Lee Hookerin "Crawling King Snake" sopii tietysti laulajalle jo nimeltäänkin kuin nakutettu.

Kaksi viimeistä kappaletta ovat levyn hypnoottisinta tavaraa. Yleensä Morrison kuulemma tiesi jo kirjoittaessaan onko tuotos runo vai laulun sanoitus. Poikkeuksiakin oli. Jimin lapsuuden ja nuoruuden aikana kuuntelemista blues, R&B ja rockkanavien eksoottisesta musiikkioccktailista kertova runo "Texas Radio & the Big Beat" oli toiminut jo vuodesta -68 keikoilla lausuttuna introna joihinkin kappaleisiin ja nyt tuosta runosta kasvoi kappale "WASP (Texas Radio & the Big Beat).

Levyn herkkupala ja paras anti on säästetty viimeiseksi. Pahaenteisen sateen kohinan jälkeen mukaan liittyvät hieman aavemaisesti rumpali John Densmore ja Manzarekin jazzahtava tunnistettava soundi. Morrisonin täyteläinen ääni antaa odottaa jotain pahaa tapahtuvaksi. "Riders On The Storm" oli lyhenneltynä versiona levyn toinen single joka ei menestynyt yhtä hyvin kuin "Love Her Madly", mutta on silti  jäänyt elämään ehkä vahvimmin tältä levyltä. Eeppistä tavoitteleva tarina tappajasta highwaylla on saattanut saada tematiikkansa Jimin "Hitchhiker"-runosta joka ilmestyi postyymisti An American Prayer-albumilla vuonna 1978.

No, eihän niitä myyttejä tietenkään ihan tekemällä synny, kyllä pitää olla jotain mistä ammentaa. Ja Jim Morrisonissa oli herkullisesti kaikkia aineksia. Mutta rajansa kaikella. Musiikki on kuitenkin tärkeintä ja se on hyvää varsinkin tällä levyllä. Ja koska tuota Manzarekin kirjaa aloin siteeraamaan niin pistetään tähän loppuun vielä tuon ajatusten tonavan selkeää ajatuksenjuoksua Morrisonin kuoleman tiimoilta ja koetan näin myös omalta osaltani lisätä myyttiä:

" Minä tiedän, että Jim siinä pariisilaisessa kylpyammeessa vajosi piilotajunnan kastevesiin, kellui jälleen kerran äitinsä lapsivesissä, jumalallisen äitinsä pehmeässä, lämpimässä kohdussa, ja lähti hymyillen. Valoon. Hymyillen siihen kirkkaaseen keskiyöhön. Syntyi uudelleen!"

Melkoista kitschiä. Täytyy olla kiitollinen että yhtyeessä oli ihan oikeakin runoilija.

Biisilista:

01. The Changeling
02. Love Her Madly
03. Been Down So Long
04. Cars Hiss by My Window
05. L.A. Woman

01. L'America
02. Hyacinth House
03. Crawling King Snake
04. The WASP (Texas Radio and the Big Beat)
05. Riders on the Storm