John Doe - Meet John Doe (1990)

John Nommensen Duchac syntyi 25.2.1954 Illinoisin osavaltiossa Decaturin kaupungissa. Doen tie vei Los Angelesiin jossa hän perusti vuonna 1977 kitaristi Billy Zoomin kanssa yhtyeen X. Bändiin liittyi myös Doen tuolloinen tyttöystävä ja tuleva ex-vaimo Exene Cervenka joka antoi yhtyeelle nimensä, sekä rumpali DJ Bonebrake. Yhtye oli yksi amerikkalaisen punkin ensimmäisen aallon merkittävimpiä edustajia, vaikkakaan myyntimenestys ei ollut yhtä juhlavaa.

Yhtye oli kuitenkin kriitikoiden suosiossa. Erityisesti Rolling Stone suitsutti yhtyettä lähes alusta saakka. 2003 Rollig Stone valitsi kaksi yhtyen ensimmäistä albumia, Los Angeles ja Wild Gift, 500 parhaan albuminsa listalle. Yhtyeen tyyli vaihteli hiukan alun selkeämmästä punkista myöhempiin rockabilly, country ja jopa funk-vaikutteisiin joilla osaksi myös tietoisesti pyrittiin hieman kaupallisempaan suuntaan. Muutamia pikkuhittejä yhtye saikin mutta kun viides albumi ei ollut järin suuri kaupallinen menestys Zoom jätti bändin. Uusilla kokoonpanoilla bändi julkaisi vielä yhden studio- ja yhden livealbumin ja jäi ensimmäiselle tauolleen.

80-luvulla Doe vaikutti myös X-yhtyeen sivuprojektibändissä The Knitters, joka oli jo melko puhtaasti folk- ja coutrypohjainen orkesteri, enteillen Doen tulevaa soolouraa. Kitarassa loisti Dave Alvin. Bändi myös levytti vuonna 1985 levyn, ja koska kritiikit olivat suosiollisia heti perään toisen vuonna 2005.

Samoihin aikoihin Doe keskittyi tulevan sooloprojektinsa lisäksi myös näyttelemiseen. Mies on esiintynyt isommissa ja pienemmissä rooleissa lukuisissa tv-sarjoissa ja elokuvissa, kuuluisimpina Jerry Lee Lewisin elämään perustuva Great Balls Of Fire, Oliver Stonen Salvador, Lawrence Kasdanin Wyatt Earp ja Paul Thomas Andersonin Boogie Nights.

Yhtyeen tauon aikana John Doe julkaisi ensimmäisen soololevynsä Meet John Doe. Itselleni tämä on taas yksi niistä levyistä joka aikanaan tarttui käteen täysin sattumalta. X ei ollut musiikkina ollenkaan tuttu ennen tähän levyyn törmäämistä. Levyn ostin lähinnä rouhevan ja maanläheisen kannen ja nimen perusteella, tai ehkäpä siksi että kansi toi mieleen yhden senaikaisista suosikeista John Mellencampin. Ja hyvä että ostin. Tästä tuli yksi uusista suosikeista pitkäksi aikaa ja on yhä säännöllinen vieras levylautasella. Taisi olla ainoastaan hyvä etten ollut lukenut miehestä etukäteen mitään, sillä tuohon aikaan maininta "country" levyarvostelussa olisi luultavasti jättänyt levyn kaupan hyllylle. Nyt toki jo tiedän että kantri ei ole kirosana.

Levynä Meet John Doe on aika kaukana X-yhtyeen alkuaikojen punkista. Levy on maanläheinen, "rootsy" lienee hyvä sana kuvaamaan sitä, ja rehellisen oloinen countryrock-tyylinen ja eheä esikoinen. "Let´s Be Mad" aloittaa levyn bluesahtavasti kitaroinnilla, tavalla josta tulee äkkiä mieleen toinen juureva ja hieno muusikko John Hiatt. Sanoituksissa voidaan levyllä olla kautta linjan countrypolulla, mutta musiikin tunnelmat vaihtelevat täydestä countrystä notkeasti rockin puolelle. "Matter of Degree" tuo selkeästi jo esiin kuinka hieno laulaja John Doe on. Seikka joka X-aikoina jäi usein Cervenkan varjoon. "Dyin´ to Get Home" on perinteisempi country-kappale sanoituksiaan ja tunnelmiaan myöten. Hiukan melankolinen muttei missään nimessä depressiivinen.

Näitä countryn liepeillä vierailevia alternative miehiä on muitakin, mutta jotenkin John Doe tässä esikoisessaan onnistuu välttämään ne tyypilliset kliseiset karikot ja epäuskottavuudet jotka monia yrittäjiä vaivaavat. Levy on vaivattoman tuntuista musisointia ja tuntuu tulevan suoraan sydämestä. Toisen peruscountryn jälkeen "The Real One" lähestyy taas sitä Hiatt/Cooder americanaa joka tuntuu mieheltä parhaiten sujuvankin. Ex-rouvan kanssa kynäilty "Take #52" taas rauhoittaa menoa hieman ennen X-haikuja countryyn ja rockiin yhdistelevää biisiä "Worldwide Brotherhood".

Rauhallisempien "With Someone Like You" ja "By the Light", sekä parin rokahtavamman "Knockin Around" ja "Touch Me, Baby" kappaleiden jälkeen levyn päättää upea "My Offering". Harvinaisen hieno ja rehellisen (taas tuo sana, muttei turhaan) kaunis laulu joka summaa koko levyn. Osui ja upposi.

Levy ei ollut mikään hillitön myyntimenestys, se kapusi poplistoilla sijalle 193, ja Doen sooloura jäi tauolle miehen jatkaessa bändihommia. Ajan saatossa Meet John Doe on kuitenkin noussut tietynlaiseen kulttisuosioon monenlaisen musiikin ystävien keskuudessa. Nykyään levyä on ikävä kyllä melko hankala hankkia, mutta netin kätköistähän löytyy toki mitä vaan kun etsiskelee. Ainakin käytettynä levyä löytyy. Ja pari kertaa olen törmännyt siihen jopa kirpparilla, jossa joku asiasta tajuamaton on kaupitellut levyä parilla eurolla. En ole heitä alkanut valistamaan vaan ostellut albumit parempaan, arvostavaan kotiin.

Ja koska kyseessä ei ole vakavasti otettava levyarvostelu voin aivan estoitta kehua levyä ilman mitään pidäkkeitä. Joten ihan aikuisten oikeasti, levy on niin hiton hieno että se kannattaa tonkia esille vaikka kiven kolosta.

Biisilista:

01. Let's Be Mad

02. Matter of Degrees

03. Dyin' to Get Home

04. It's Only Love

05. Real One

06. Take #52

07. Worldwide Brotherhood

08. With Someone Like You

09. By the Light

10. Knockin' Around

11. Touch Me, Baby

12. My Offering

Tsekkaa: John Doe - With Someone Like You, livenä Tower Recordsissa levypromossa 12.7.1990

Ja ehdottomasti tämä: John Doe & Dave Alvin -  Good Imitation of the Blues, Kaliforniassa 2006 jossa John Doen upea laulanta pääsee oikeuksiinsa

David Ritz - Särkynyt sielu, Marvin Gayen elämä (2010)

Mielikuva Marvin Gayesta sänkykamarisoulia vohkivana seksin yliprinssinä on tietysti yksipuolinen kuten julkiskuvat yleensäkin. Tätä sorttia miehen levytyksiin silti kuuluu melkoisesti. Kriitikkojen suosion ovat saaneet lähinnä nuo kaksi hienoa kokonaisuutta eli What´s Going On ja Let´s Get It On. Varsinkin ensimmäinen on vakio lähes kaikilla aution saaren ja kaikkien aikojen parhaat levylistoilla, eikä tietysti syyttä.

Gaye oli Motown tähtitehtaan tuote joka sekä kapinoi rooliaan että vainoharhaisena luonteena lähes kaikkea ohjausta ja apua vastaan. Gaye sekä ihannoi että pelkäsi Motownin Berry Gordya, joka oli yksi hänen isän korvikkeistaan. Gaye nai Gordyn siskon Annan ja oli tästä riippuvainen sekä henkisesti, että ainakin omassa mielikuvituksessaan myös taloudellisesti. Hän piti Annaa takeenaan Motownin suosiollisuudesta urallaan eikä uskonut että olisi pärjännyt omilla ansioillaan.

Kuvaus Motownin alkuajoista ja kasvamisesta hittitehtaaksi onkin yksi kirjan mielenkiintoisista aiheista, joka tietysti olennaisesti liittyy ja limittyy Marvin Gayen uraan ja elämään.

Marvin Gayen haavekuva itsestään sofistikoituneena mustana Sinatrana tuntui karkaavan aina kauemmas hänen joutuessaan vangiksi seksuaalisen ylivertaisen naistenhurmaajan rooliin, roolin jota hän sekä inhosi että himosi. Kirja taustoittaa monia Gayen levyjä ja valintoja tavalla joka antaa uutta perspektiiviä levyjen kuunteluun. Kaikkia noista perspektiiveistä ei tosin olisi tarvetta tietää nauttiakseen musiikista.


Mm. Ray Charlesista, B.B.Kingistä, Aretha Frankilinista ja Smokey Robinsonista kirjaillut David Ritz on tässä palkitussa kirjassaan ollut ehkäpä jopa liian lähellä kohdettaan.Kirjailija tarkastelee kohdettaan lähinnä oidipaalisesta näkökulmasta sortuen toisinaan jopa hienoiseen keittiöpsykologiaan  Toki Gayen kompleksinen suhde isäänsä ja kamppailu äidin huomiosta on varmasti vaikuttanut miehen psyykkeeseen, mutta Ritzin mielestä lähes kaikki Marvin Gayen teot ja tekemättä jättämiset peilautuvat lähinnä tuon kautta.

Ritz ihannoi kohdettaan ja ylianalysoi miehen tekemisiä. Näkee liian monissa päätöksissä ja tapahtumissa psykologisen pohdinnan aineita ja tekee päätelmiä joista Freud olisi ihmeissään, vaikka kyseessä olisi ainoastaan moniongelmaisen huumeidenkäyttäjän päähänpistosta. Ritzin kiista Gayen viimeisen hitin "Sexual Healing" krediiteistä sivutaan vain ohimennen. Seikka joka oli myös varmastikin omiaan hiukan vähentämään kirjailijan objektiivisuutta kohteeseensa. Miesten välit ja kaiketi myös käynnissä oleva kirjaprojekti käytännössä katkesivat tähän oikeuteen asti edenneeseen kiistaan.

Mutta kyllähän Marvin Gayella komplekseja toki riitti. Seksuaalinen ambivalenssi lienee ollut yksi eniten miestä raastavia asioita. Gaye toisaalta tarvitsi naisia ja toisaalta halveksi ja pelkäsi näitä. Hän esiintyi seksin prinssinä mutta toisaalta inhosi omaa rooliaan jota vertasi prostutioidun osaan ja joka toi suorityspaineita. Isän seksuaalisen identiteetin häilyväisyys loi epävarmuutta myös poikaan, joka vaihtoi alkuperäisen sukunimensä Gay muotoon Gaye.

Marvin Gayen ongelmahakuinen ja  -täyteinen elämä tulee tässä kyllä aika kattavasti haarukoitua aina lopulliseen välienselvittelyyn isänsä kanssa huhtikuussa 1984, jolloin isä ampui poikansa riidan päätteeksi. Tuolloin Gaye oli jo syvällä mielenterveysongelmiensa kanssa kamppaileva ja vainoharhainen huumeiden suurkuluttaja. Ritz antaa ymmärtää kuoleman olleen eräänlainen itsemurha, olihan Marvin Gay Sr luvannut useaan otteeseen tappaa poikansa jos tämä asettuisi häntä vastaan.

Pidin Ritzin tavasta toimia haamukirjoittajana B.B.Kingin ja Ray Charlesin kirjoissa, vaikkakin noissa omaelämänkeroissa aina omat ongelmansa onkin. Lähinnä tietenkin se, että kohde haluaa vaikuttaa siihen minkälaisen kuvan kirja hänestä antaa. Petyin hiukan tähän samanlaiseksi aiottuun, mutta loppujenlopuksi postyymisti jukaistuun teokseen. Toki kirja perustuu suurelta osin pitkiin haastatteluihin kuten nuo muutkin kirjat, mutta ehkä Ritz tosiaan hävitti subjektiivisuutensa projektin aikana ensin ystävystyttyään ja sitten riitaannuttuaan idolinsa kanssa.

Lievästi ummehtunut maku kirjasta jää.

Nyt soi: Danko Jones - I Want You

Ei sen musiikin tarvitse aina olla niin monimutkaista. Yksinkertainen on kaunista, kunhan sen hoitaa asenteella niinkuin Danko Jones.

Eihän tässä mitään uutta ole keksitty tai olla edes mitenkään innovatiivisia. Thin Lizzy-fani vain jalostaa vanha AC/DC rokettirolliperinnettä selkeästi sisäsyntyisellä palolla jota moni listamusiikki kaipaisi. Ehkä jopa hieman lapsellista, mutta ah niin ihanan raikasta uskoa musiikin kaikkivoipaan voimaan.

Kanada on samanlainen maanläheisen musiikin tyyssija kuin esimerkiksi Australia , tai vaikkapa Suomi parhaimmillaan. Vaikka Yhdysvallat tähtitehtaineen on vieressä, ei tässä olla (liikaa) kumarrettu kaupallisuuden alttarille. Ei tätä aina ihan levyllistä jaksa kuuntelemalla kuunnella, mutta pieninä palona tuo virtaa kummasti.

Eniten tässä varmaan jää kaipaaman miehen live-esiintymisten raivoa jota on virkistävän hauska katsella ja kuunnella. Mies on tosissaan olematta liian vakavissaan. Kyynisiä tekoälykköjä on musiikkimaailma pullollaan, mutta rokin parantavaan voimaan uskovia puurtajia liian vähän.

Tässä kuitenkin yksi. Suositellaan pieninä annoksina.

Yhden hitin ihmeet osa 2

Kuten jo aiemmassa kirjoituksessani One-Hit Wondereista totesin, on tuo leima usein aika heppoisinkin perustein annettu. Jos et ole saanut kuin yhden Billboard single 40 sijoituksen, riippumatta miten tasaisesti ja hyvin kokonaiset albumit ovat myyneet tai kuinka suosittu artisti olisi kotimaassaan, voidaan teknisesti artisti/bändi lokeroida tähän kategoriaan.

Joskus myös yhden biisin yhtäkkinen suosio kasaa liikaa paineita jatkoa ajatellen ja megahitti voi olla samalla kansainvälisen uran lähtölaukaus, huippu ja loppu.

George Young  muutti perheineen ( johon kuuluivat myös herrat Malcom ja Angus Young) Australiaan Skotlannista, laulaja Stevie Wright ja rumpali Gordon Fleet olivat syntyisin Englannista ja basisti Dick Diamonde ja kitaristi Harry Wanda olivat muuttaneet Hollannista. Varsinainaista vierastyövoimaa siis. Australiassa pojat tapasivat ja löivät hynttyyt yhteen.

Vuonna 1965 Easybeats nousi Australian suosituimmaksi ja aiheutti siellä Beatlemanian kaltaista hysteriaa. Hitit seurasivat toisiaan ja Australia alkoi tuntua pojista ahdistavalta. Samaan aikaan bändin manageri Mike Vaughan sai neuvoteltua yhtyeelle viisivuotisen sopimuksen United Artist Records yhtiön kanssa ulkomaisista julkaisuista. Sopimus vaikutti hienolta, mutta tulisi tuottamaan vielä ongelmia. Kuten myös manageri.

Lontooseen asetuttuaan yhtye alkoi levyttää The Whon ja The Kinksin kanssa työskennelleen tuottaja Shel Talmyn johdolla. Yksi tuolloin äänitetyistä kappaleista oli "Friday on My Mind" jonka jättisuosio oli, George Youngin mukaan, yhtyeen lopun alku.

Yhtye kiersi vielä Euroopassa ja Yhdysvalloissa mm. The Rolling Stonesien kanssa, mutta yhtyeen ongelmat alkoivat kasaantua. Huonon manageroinnin ja sekavien levytyssopimusten takia raha ei tavoittanut bändiä ja huumeet sotkivat loput. Myös Youngin ja Wandan vahvistuva ja bändistä irrallinen rooli biisintekijöinä turhaannutti muut jäsenet. Eikä sitä "Fridayn" suosiota jatkavaa hittiä enää löytynyt.

Kun yhtye vain kahden albumin ja sekavien sopimusriitojen jälkeen hajosi, se oli veloissa korviaan myöten. Young-Wanda kaksikko jäi vielä Lontooseen työskentelemään maksaakseen velkansa. Kolmen vuoden kuluttua he muuttivat takaisin Australiaan ja tuottivat myöhemmin mm. AC/DC:n kuusi ensimmäistä levyä. Mutta kuten kuten kliseisesti voidaan sanoa, se on jo kokonaan toinen tarina.

Itse laulu elää ja voi hyvin, ja soi yhä taajaan radiossa viikonloppua odotellessa.