Kuten jo aiemmassa kirjoituksessani One-Hit Wondereista totesin, on tuo leima usein aika heppoisinkin perustein annettu. Jos et ole saanut kuin yhden Billboard single 40 sijoituksen, riippumatta miten tasaisesti ja hyvin kokonaiset albumit ovat myyneet tai kuinka suosittu artisti olisi kotimaassaan, voidaan teknisesti artisti/bändi lokeroida tähän kategoriaan.
Joskus myös yhden biisin yhtäkkinen suosio kasaa liikaa paineita jatkoa ajatellen ja megahitti voi olla samalla kansainvälisen uran lähtölaukaus, huippu ja loppu.
George Young muutti perheineen ( johon kuuluivat myös herrat Malcom ja Angus Young) Australiaan Skotlannista, laulaja Stevie Wright ja rumpali Gordon Fleet olivat syntyisin Englannista ja basisti Dick Diamonde ja kitaristi Harry Wanda olivat muuttaneet Hollannista. Varsinainaista vierastyövoimaa siis. Australiassa pojat tapasivat ja löivät hynttyyt yhteen.
Lontooseen asetuttuaan yhtye alkoi levyttää The Whon ja The Kinksin kanssa työskennelleen tuottaja Shel Talmyn johdolla. Yksi tuolloin äänitetyistä kappaleista oli "Friday on My Mind" jonka jättisuosio oli, George Youngin mukaan, yhtyeen lopun alku.
Yhtye kiersi vielä Euroopassa ja Yhdysvalloissa mm. The Rolling Stonesien kanssa, mutta yhtyeen ongelmat alkoivat kasaantua. Huonon manageroinnin ja sekavien levytyssopimusten takia raha ei tavoittanut bändiä ja huumeet sotkivat loput. Myös Youngin ja Wandan vahvistuva ja bändistä irrallinen rooli biisintekijöinä turhaannutti muut jäsenet. Eikä sitä "Fridayn" suosiota jatkavaa hittiä enää löytynyt.
Kun yhtye vain kahden albumin ja sekavien sopimusriitojen jälkeen hajosi, se oli veloissa korviaan myöten. Young-Wanda kaksikko jäi vielä Lontooseen työskentelemään maksaakseen velkansa. Kolmen vuoden kuluttua he muuttivat takaisin Australiaan ja tuottivat myöhemmin mm. AC/DC:n kuusi ensimmäistä levyä. Mutta kuten kuten kliseisesti voidaan sanoa, se on jo kokonaan toinen tarina.
Itse laulu elää ja voi hyvin, ja soi yhä taajaan radiossa viikonloppua odotellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti