Mick Farren - Gene Vincent, Race With The Devil (2011)

Gene Vincent on tunnetumpi maineestaan kuin musiikistaan. Suurin osa ei tunnista miehen tuotannosta kuin biisin "Be-Bob-A-Lula", ja tietysti Hurriganesin loistavasti versioiman kappaleen "Say Mama". Ja tämä ei tarkoita että miehen musiikki olisi huonoa tai mitäänsanomatonta, ei alkuunkaan. Tässä tapauksessa vain tuo alkuaikojen rock/rockabillyn arkkiveisu beebobbaluula teki sen verran kovaa jälkeä, että ensimmäisen rockrebelin oli mahdotonta enää siihen vastata.

Mikään one-hit-wonder Gene ei kuitenkaan ollut, ja laadukasta musiikkia löytyy kyllä ripoteltuna miehen uran varrelta epätasaisen tuotannon sekaan kätkettyinä. Suuri osa legendaarisesta maineesta johtuu kuitenkin siitä, että Gene oli se ensimmäinen aito kapinallinen joka teki tietä Jim Morrisonille sun muille nahka-asuisille rockshamaaneille. Kirjan nimen alaviite kertoo olennaisen Vincentin elämästä. Se oli ainaista kompurointia ongelmasta toiseen. Asia joka olisi tosin tullut ajattelevalle lukijalle selväksi ilman kirjailijan ylikorostustakin.

Aikoinaan brittiundegroundissa vaikuttanut kirjailija Farren on selkeästi Vincent-fani. Tosin kirjasta saa vaikutelman, että myös Farren on enemmänkin Vincentin traagisen karisman ja pahan pojan imagon pauloissa. Musiikki jää aika lailla taustalle. Yksi syy siihen, että nimenomaan Vincentistä on muodostunut Euroopassa ja Englannissa myyttinen rockhahmo, löytyy  Vincentin uran vaikeuksista. Kun ura Yhdysvalloissa näytti olevan umpikujassa ja ongelmat kasaantuivat, Vincent vietti aikaansa Euroopassa jossa suosio oli vielä huipussaan. Vasta Englannissa hän myös omaksui kuuluisaksi tulleen nahkaisen univormunsa mustine nahkahanskoineen.

Vincentin nuoruuden moottoripyöräonnettomuus, jonka johdosta miehen vasen jalka oli miltei amputointikunnossa, johti jo aikaisessa vaiheessa lääkkeiden väärinkäyttöön joka leimasi miehen elämää juopottelun ohella. Moniongelmainen laulaja ei ollut myöskään mikään bisnesmies ja rahat tuntuivat lipuvan aina joillekin muille. Kuten Ozzy Osbournen appiukko Don Ardenille, legendaariselle kovaotteiselle kusettajalle, joka toimi Vincentin managerina. Verotkin jäivät maksamatta, ja velkaa tuntui aina olevan enemmän kuin tuloja.

Toinen Vincentin elämää leimannut onnettomuus sattui Englannissa vuonna 1960. Tuossa onnettomuudessa kuoli Vincentin sielunveli, toinen rocklegenda Eddie Cochran. Gene ei tuntunut koskaan päässeen yli tapahtumasta ja palasi siihen haastatteluissa pakkomielteisesti ja katkerana yhä uudelleen. Onnettomuus pahensi Vincentin syöksykierrettä, joka ei tuosta eteenpäin tuntunut enää oikenevan. Loppu-ura oli melkoista taistelua joka sai jopa traagisia piirteitä. Gene Vincent kuoli 36-vuotiaana vuonna 1971.

Suomessakin Gene Vincent ehti, ilman His Blue Capseja, esiintyä uransa ehtoopuolella vuonna 1964. Takapenkin poikien roolimalli ei ollut kuulemma kovin seurallisella tuulella, ja taustayhtyeenä soitellut The Esquires sai tunnin harjoitussession aikana vain vähän ohjeita nahka-asuiselta idoliltaan. Kaiken lisäksi Timo Jämsenin johtaman rautalankayhtyeen vakituinen rumpali oli armeijassa ja tuuraamassa oli nuori ja tuolloin tuntematon Matti Oiling. Keikka on kuitenkin painunut unohtumattomasti paikallaolijoiden mieliin. Vincent oli Suomessa alkuaikonaan Elviksen jälkeen suosituin rokkari, mutta 1964 hän alkoi olla suuren yleisön silmissä jo menneen talven lumia mm. Liverpoolilaisten rynnäkön johdosta.

Lyhyt kirjanen ei yritäkkään olla tarkka biografi tai mitenkään analyyttinen musiikkitutkielma. Se keskittyy lähinnä arvioimaan miksi Vincentistä, tuotannon ohuudesta huolimatta, on muodostunut niin merkittävä ja vaikuttava hahmo rockkaanoniin. Traagisuus ja väistämätön tuhon uhka leimasi koko miehen elämää, ja näistähän sitä legendoja luodaan. Kaasu pysyi pohjassa vaikka seinä lähestyi uhkaavaa vauhtia, mutta vaihtoehtoja ei tuntunut olevan. Siksi Gene Vincent on yhä musiikkiaan suurempi hahmo rocklegendojen joukossa.