Kuten aiemminkin olen sanonut, tulevat nämä minun kulloisetkin musadiggailut yleensä ketjuina joissa yksi asia johtaa toiseen. Kun ei ole oikein aikaa seurata uutta musiikkia muuten kuin toisilta blogeilta, niin tuon hipsterikaman kommentointi jää yleensä aika vähälle. Joku toinen on onneksi jo kaivanut minulle rusinat pullasta, joten minulla on helppo homma poimia noista rusinoista itselleni sopivat kuunteluun. Ja siinä vaiheessa noista on kirjoitettu jo blogikaupalla. Joten keskityn näihin vanhempiin suosikkeihin.
Eli siis tarkoitus oli sanoa, että Joni Mitchellin ääreen päädyin ketjun Phil Ochs/Troubadour/Eagles kautta. Yhteistähän näillä on Troubadourin lisäksi tietenkin Kalifornia yleensäkin, ja Ochsilla ja Mitchellillä myös yksi yhteinen levy. Kaivelin kaikki Jonin levyt hyllystä, joita löytyy sieltä tasan 15 kappaletta, mikä sekin kertoo että rouva on yksi suosikeista. Runotytöt ovat aina olleet heikko kohtani, ja Mitchell on varmastikin kaikkien singer/songwriter runotyttöjen äiti tai ainakin äitipuoli.
Kaikki leidin levyt eivät ole olleet ihan täysosumia, ja muutama hutikin sattui erityisesti 80-luvulla, mutta tämä vuoden 1974 Court And Spark on vielä ihan täydellistä herkkua. 60-70-luvun taitteen nuoresta kukkaistytöstä oli kasvanut aikuinen nainen, ja vaikka sanoituksissa oli yhä alkuaikojen henkilökohtaisuuksia, oli mukaan alkanut hiipimään enemmän ja enemmän yleisempiä huomioita. Mitään "Willyn" kaltaista hieman vaivaannuttavankin henkilökohtaista rakkaustilitystä ei levyltä löydy. Itse Willy nyt kuitenkin, sillä Graham Nash laulelee levyllä taustoja toisen entisen heilan David Crosbyn kera. Ja soitteleehan levyllä myös tuleva sulho rumpali John Guerin. Ehtivä mimmi.
Mitchellin tuleva jazz-kausi popvaikutteineen on tällä levyllä jo nupullaan ja suunta selkeästi nähtävissä. Puhdas akustinen folk oli jäänyt ja taustalla oli kokonainen bändi, Tom Scott ja L.A.Express. Jazz-vaikutteet kuuluvat selkeästi levyn ehkäpä tunnetuimmassa kappaleessa "Free Man In Paris" Jose Felicianon kitaroidessa kauniisti Crosbyn ja Nashin laulaessa taustoja. David Geffenin tuskailuja tähdentekomasiinan syövereissä kuvaava biisi kertoo varmasti samalla myös Mitchellin omista mietteistä kuuluisuuden ja sen vaatimusten kasvaessa. Yksi rouvan lempiaiheista muuten. Rakkauden ohella.
Niin hieno biisi kuin "Car On The Hill" onkin, se jotenkin poikkeaa levyn muusta tarjonasta ehkäpä jopa liian simppelinä ja radioystävällisenä jazzahtavana rockpoppina. Mm. Claptonin, Lynyrd Skynyrdin ja Rollareidenkin levyllä soitellut Wayne Perkins soittelee melko huomaamatonta kitaraa. Kun taas "Help Me" on kaikessa yksinkertaisuudessaan folkjuuriin enemmän kallellaan. Lauluun ja melodiaan nojaava kaunis laulu. Saletisti natsaa.
Jotkut pitävät Mitchellin musiikkia totisena ja monotonisena, mitä on aika vaikea ymmärtää. Jos ensikuulemalla jotkut biisit kuulostavatkin samankaltaisilta, alkavat ne lisäkuuntelun myötä kasvaa ihan omiin suuntiinsa. Ja " I used to count lovers like railroad cars", ei nyt ihan niin totista touhua kuitenkaan. Näin todetaan kappaleessa "Just Like This Train", joka juna/matka metaforineen kuvannee Mitchellin poukkoilua rakkauselämän ja uranrakentamisen kivikkoisella polulla. Less Is More. Ja mustasukkaisuus sucks. Ainakin sen verran leidissä on vanhaa hippiromantiikkaa jäljellä. Woodstockin Joni tosin skippasi, mutta taisipa kuitenkin tehdä aiheesta juuri sen biisin josta tapahtuma parhaiten muistetaan.
Pohjimmiltaan puhdas folk "Down To You" kertoo että kyllä se folk sujuu pienellä orkestraatiollakin kunhan tyylitajua riittää. Kyllä ne on tainneet Laura Marlingit ja Joanna Newsomitkin kuunnella levyä herkällä korvalla. Puhumattakaan monista muista singer/songwritereista joiden musiikissa vaikutteet johtavat melko monesti jotain kautta nimenomaan Joni Mitchelliin. Tai sitten ihan suoraan.
Mitchell pyrkii levyllä pikkuisen karistamaan kiltin hippitytön imagoaan kohti ajattelevaa naispuolista Dylania. Vertaus josta Mitchell itse ei aina ollut niinkään innoissaan. Viimeaikoina hän on puhunut Dylanista aika halventavaankin sävyyn. Vaikea sanoa onko syynä juuri tuo ainainen vertailu vai se, että hän tunsi aikoinaan jäävänsä hieman jalkoihin mm. tämän levyn kohdalla kun Dylanin levyä kuulemma markkinoitiin hänen levynsä kustannuksella. En tiedä, mutta melko katkeria olivat viimeaikaisen kommentit.
Levyhän on melko kalifornialainen, vaikka onkin kuulemma suureksi osaksi kirjoiteltu Kanadan maaseudulla. Kanadaan viitanne ehkä osan biiseistä hiukan rokkaavampi meininki edellisiin levyihin verrattuna, mutta laulun aiheet on kyllä melko lailla L.A.n maisemiin asemoituneita.
"People´s Parties" ja John Peelin aikoinaan ylistämä "Raised On Robbery" eivät meikäläiselle kolahda ihan niin täysillä kuin muut kipaleet, mikä ei tarkoita että ne olisivat huonoja, sillä tällä levyllä ei huonoa biisiä olekaan. Kuulostanee lievästi fanaattisen fanin höpötykseltä, mutta sen verran vahva kokonaisuus levy on, että paha on mennä sanomaan minkä voisi jättää pois. Tämähän oli ja on Mitchellin uran suurin menestys kaupallisesti. En tiedä onko tämä juuri se paras levy, mutta ehdottomasti yksi niistä monista parhaista.
Levyn lopettaa ensimmäinen Mitchellin levyttämä cover-biisi. Jazzahtava trumpetin johdattelema "Twisted" jossa Cheech ja Chong "rappaavat" väliosassa. Ei kaikkein mieleenpainuvin levyn biiseistä, mutta mukavan rento lopetus. Jos Joni Mitchellin musiikki on jäänyt vieraaksi, tämä levy on melko helppo keino päästä sisälle. Uudemmista levyistä voi olla vaikea aloitella, mutta niistäkin saa enenmmän irti kunhan tutustuu näihin vanhempiin tuotoksiin.
Ja koska nippelitietoa ei tietysti koskaan ole liikaa, niin tässä taas yksi jota ilman elo olisi varmasti vaikeaa ja ankeaa. Levyn graafisen puolen vastaavana toimi Anthony Hudson jonka poika on Saul Hudson, eli Slash.
Biisilista:
01. Court and Spark
02. Help Me
03. Free Man in Paris
04. People's Parties
05. Same Situation
01. Car on a Hill
02. Down to You
03. Just Like this Train
04. Raised on Robbery
05. Trouble Child
06. Twisted
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti