On se. Philip Norman-tyyliin tarkasti ja analyyttisesti kirjoitettu kirja välttää ne pahimmat rockkirjojen synnit, eli liian yksisilmäisen palvonnan ja sosiaalipornomaisen ojassarypemisen telkkarinviskomisineen.
On tietysti hieman latteaa sanoa että kirja "on hyvin kirjoitettu", mutta muutakaan määrittelyä en keksi. Tarina etenee luontevasti, vaikka kronologiaa ei aina noudatetakkaan. Muuten kronologisen tarinan väliin on ympätty monenmoisia katkelmia haastatteluista ja muisteluista joiden ajankohtaa ei aina mainita, mutta jotka jollain lailla aina tuntuvat liittyvän käsittelyssä olevaan elämänvaiheeseen.
Hande vaikuttaa kummalliselta sekoitukselta boheemia leväperäisyyttä ja pedanttia pragmaattista älykköä. Keikkailu ja yleisön odotusten täyttäminen on joskus vastenmielistä ja urasuunnittelu summittaista, mutta eurot ne on kuitenkin jostain aina nyhdettävä. Ristiriitaisuus on muutenkin varmasti koko Tuomari "brändin" yksi kulmakivistä.
Tuomari Nurmio kuuluu niihin musiikintekijöihin joiden sanoituksia todella tulee kuunneltua. Kun täytyy myöntää, että sanoitukset ei yleensä meikäläiselle näyttele sitä musiikin ydintä. Yleensä. Siispä myös kirjassa paneudutaan huolellisesti tarinoihin ja sanoituksiin vaikka puhkiselitykseen ei sorrutakaan.
Tietysti kirjassa paneudutaan myös Nurmion neilyoungmaiseen tapaan pyrkiä pois lokeroinnista, mutta aina tuo muutos ei todellakaan näytä olleen kovinkaan suunniteltua. Joskus asiat vain tuntuvat ajautuvan eri suuntiin.
Nurmiohan on alusta lähtien tietyllä tapaa nostettu kansakunnan kaapin päälle nerona, guruna ja älykkönä jolloin kaikkia tekemisiä, myös kirjoittajat, katsotaan tästä näkökulmasta. Osittain sporaditkin tapahtumat nähdään toisinaan syvällisenä ja suunnitelmallisena kannanottona, jota ne eivät varmastikaan aina ole. Sekopäisyyttä on ollut tässäkin tarinassa, eikä kaikessa sekoilussa ole neroilusta häivääkään. Pahimmat kuitenkin on ilmeisesti jätetty tarinasta pois. Dumari on itse päättänyt kuinka paljon riitasointuja tarinaan mahtuu sen elämänmakuisuuden ylläpitämiseksi.
Projektit vaihtuvat, bändit vaihtuvat, määränpäät vaihtuvat. Osittain kyseessä on varmastikin tietoinen haku uudistua, mutta toisaalta näyttää siltä, että mies myös aika äkkiä vain kyllästyy olemassa olevaan ja pelkää itsensä toistamista. Silti hieman ristiriitaisesti samaa musiikkia kierrätetään levyltä toiselle. Välillä näyttää, että viime tingassa vasemmalla kädelläkin tehdyt produktiot saavat aiemman neron maineen kautta suotuisamman kohtelun kuin ehkä ansaitsevat. Dave Lindholmilla oli kivinäyttelynsä ja Tuomarilla konepeltispektaakkelinsa. Ok, mutta jos joku kaduntallaaja olisi moisia esitellyt, niin olisi naurettu pihalle. Toisaalta mies näyttää itsekin toisinaan vähättelevän tekemisiään.
Nurmion yksityiselämän ilmeiseen kaoottisuuteen varsinkin 80-luvulla ei puututa seiskamaiseen tapaan, mutta selväksi tulee, ettei elo ollut välttämättä ihan perinteistä. Tai sitten se oli nimenomaan perinteistä pelimannielämää. Elämän naisiin puututaan vain kursoorisesti, josta jää käsitys että kohde on asioista puhunut vain pakon edessä sen verran kuin on pakko tarinan etenemiseksi. Muutenkin tuntuu, että kirjaprosessi on kyllä edennyt vahvasti kohteensa ehdoilla, vaikka musiikista tuttua kulmikkuutta ja nyrjähtäneisyyttä tarinassa on ihan kotitarpeiksi asti. Kirja on kirja ja musiikki on musiikkia. Ja musiikinkin kautta arvioituna Tuomari on ehdottomasti Suomen kaikkien aikojen top kympissä millä mittarilla tahansa arvioituna.
Uskonpa että Dumarin toiveena on, että kirjan lukeneet ovat yhtä ihmeissään herran roolin ja oikean henkilön sekamelskasta kuin musiikkiakin kuunnellessaan. Ja siinä kirja kyllä onnistuukin. Juuri kun luulee ymmärtävänsä hiukan taiteilijaa, asiat kääntyvät päälaelleen.
"Sä voit olla Olarin räppikunkku / Mut kun Dumari dumaa, sä oot pelkkä runkku."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti