David Ackles - American Gothic (1972)

David Ackles oli indietä ennen kuin sitä oli keksitty edes määritelmänä. Saatikka musiikinlajina. Acklesin musiikki oli ja on pienen piirin juttu, mutta tuohon pieneen ihailijakuntaan kuuluu hartaita faneja Elton Johnista Elvis Costelloon. Itse löysin aikoinaan divarista ja ostin omituisen koukuttavan kannen takia.

Ikävä kyllä Ackles ei oikein päässyt kunnolla edes kulttisankariksi, vaan jäi ikään kuin ei-kenenkään-maalle, ikuiseksi outsideriksi. Olisi kai kannattanut kuolla nuorena ennen uran loppumista. Rock-elämää halveksuva, uskonnollisen kasvatuksen saanut Ackles oli jo 30-vuotias saadessaan levytyssopimuksen, oli aina haluton kiertämään eikä kirjoitellut radiosoittoon sopivia poppisiskelmiä. Ei siis oikein istunut muotiin.

Folk-revival ei koskettanut Acklesia niin vahvasti kuin esimerkiksi aikalaistrubaduureja Phil Ochs tai Tim Roth. Toki folkin vaikutustakin levyltä löytyy, mutta se on sekoittunut moneen muuhun tyyliin. Päällimmäisenä kuuluu vaudevillemainen ja teatraalinen laulutyyli. Senkin vuoksi miestä on usein vertailtu Jacques Breliin ja Brecht-Weill-kaksikkoon, eikä syyttä. Laulu usein kääntyy melodramaattiseksi puhelauluksi musiikkiteatterin tapaan.

Teatraalisuus oli tarttunut kirjallisuutta Kalifornian ja Edinburghin yliopistoissa opiskelleeseen mieheen nuoruuden teatteriharrastuksesta. Ackles sävelsi satunnaisesti musikaaleja, teatteriesityksiä ja jopa balettiteoksia. Vaikka Ackles haaveilikin musikaalisäveltäjän urasta hän huomasi kolmikymppisenä tulleensa sainatuksi aikansa vastakulttuurin kehtoon Elektralle. Vaikka tuohon aikaan häntä ei oikeastaan edes kiinostanut laulaminen saatikka esiintyminen.

Aika oli sinänsä otollinen, sillä Elektra oli Jac Holzmanin johdolla siirtymässä folk- repertuaarista Doorsin ja Loven avulla rokimpaan tavaraan. Aluksi Ackles oli tarkoitus liittää yhtiön laulunkirjoittaja-tiimiin, mutta kohta huomattiin, että nuo laulut lauloi parhaiten mies itse. Ackles itse kuitenkin arveli, että kukaan levy-yhtön rosterissa olleista laulajista ei yksinkertaisesti suostunut laulamaan miehen hiukan erikoista materiaalia.

Vuonna 1968 julkaistiin Acklesin eponyymi esikoinen ennen kuin mies oli esiintynyt kertaakaan yleisön edessä. Ensilevy oli vielä perinteisempää bluessävytteistä folkkia, mutta antoi enteitä tulevista, tummemmista sävyistä. Positiivisista arvosteluista ja kollegoiden arvostuksesta huolimatta levy ei ollut kaupallinen menestys. Yhdistelmä joka enteili Acklesin tulevaa uraa. Toinen levy Subway to the Country oli lähempänä Acklesin omaa teatraalista ilmaisua jousineen ja musikaalimaisine sovituksineen. Toisen levyn epäkonventionaaliset aiheet mielisairauksista ja lasten hyväksikäytöstä eivät olleet omiaan lisäämään levyn radiosoittoa ja vaikka Ackles vastentahtoiseti promotoi levyä kiertueella, sille kävi samoin kuin ensilevylle.

Kakkoslevyn jälkeisinä parina vuotena Ackles oleskeli Englannissa, jolla oli miehen mukaan suuri vaikutus seuraavan levyn amerikkalaista elämää ulkoa päin tutkiviin aiheisiin. Elektra uskoi yhä suojattiinsa eikä kiirehtinyt kolmannen levyn julkaisun kanssa. Vuonna 1972 kolmas levy American Gothic oli kuitenkin valmis julkaistavaksi. Levyn tuotti Elton Johnin hovisanoittaja Bernie Taupin. Elton oli ihastunut Acklesiin jonka kanssa esiintyi useasti Troubadourissa Elton Johnin Amerikan debyytin aikana. Levy äänitettiin Lontoossa ison orkesterin kanssa jota ohjasi Nick Draken kanssa työskentelystä tuttu Robert Kirby. 

Levy sai heti ylistävät arvostelut Rolling Stonesista Melody Makeriin ja Elektra uskoi taas kerran potin räjähtävän. Ja luuli väärin tälläkin kertaa. Vaikka Ackles ei ollut varsinaisesti protestilaulaja sisältää levy tutkiskelua, ei niinkään sloganeita tai tuomitsemista, monista yhteiskunnallisista aiheista. Prostituutio ja alkoholismi ("American Gothic"), avioero ("Waiting for the Moving Van"), Vietnam ("Ballad of the Ship of State") tai rasismi ("Blues for Billie Whitecloud") eivät olleet ainakaan liian kepeitä aiheita käsiteltäviksi. Toisaalta mukana oli myös tyypillisiä folk-aiheisia lauluja syrjäkujien kulkijoista ja haaveilijoista. Ackles katselee Amerikkaa omasta, vähän vinksahtaneesta näkökulmasta. Pikkuisen kuin tuo levynkannen versio alkuperäisestä Grant Woodin samannimisestä maalauksesta. Aiheet ovat tuttuja, käsittelytapa omanlaisensa.

Eeppinen "Montana Song"on koko kymmenminuuttisen kestonsa ajan otteessa pitävä musikaalimainen balladi, jonka ei oikeastaan pitäisi groovata alkuunkaan. Mutta tämä runomainen monologi kuulostaa siltä kuin itse istuisit tupakansavuisen ja pikkuisen epämääräisen musiikkiteatterin katsomossa kuuntelemassa mestaria joka tietää mistä puhuu. Ja saa jollain omituisella tavalla otteeseensa. Tätäkään kappaletta ei oikein voi kategorisoida mihinkään lokeroon, ja se koitui yhdeksi Acklesin uran suurimmaksi ongelmaksi. Ja kun tuota kuuntelee on helppo uskoa, että miehen musiikki ei ollut sitä helpointa kamaa saada radioasemien soittolistoille.

Vaikka levyllä onkin vaikutteita rokista, folkista, bluesista, soulista, gospelista ja kantristakin, ei se oikein istu mihinkään karsinaan. Avantgardemainen teatraalimaisuus on se läpitunkevin elementti, mutta pop/rock-yleisölle se ei kelvannut. Doors tarjosi Elektran asiakkaille sen tarvitsemaa rokimpaa ja sopivasti dekadenssia teatraalisuutta. Acklesin mestariteoksena pidetty levy ei jällenkään myynyt kummoisesti ja Acklesin tiet Elektran kanssa erosivat yhteisymmärryksessä. Tarinan mukaan tuo yleinen eufemismi on tässä tapauksessa jopa totta, myös Ackles oli valmis etsimään uusia tuulia.

Columbian legendaarinen Clive Davis oli jo pitkään ihaillut Acklesia ja sainasi tämän oitis yhtiöönsä. American Gothic-levyn saamat loistavat arvostelut aiheuttivat kuitenkin melkoisia paineita joka johti siihen että uudesta levystä tulikin loppujen lopuksi melko erilainen kuin edeltäjistään. Tämä suureksi osaksi Acklesin kotona neliraitanauhurille äänittämä levy ei kuitenkaan tehnyt poikkeusta yhdestä kaavasta. Kehuja tuli, ei tosin niin paljon kuin edeltäjästä, mutta myyntiä ei. Osasyynä levyn lähes täydelliseen uppoamiseen oli Acklesin suojelijan Clive Davisin siirtyminen muihin hommiin jo ennen levyn ilmestymistä. Levy-yhtiö kunnioitti vastentahtoisesti sopimusta ja julkaisi levyn, tosin vain USAssa, mutta promootiota se ei saanut. Neljän levyn jälkeen Ackles oli ilman sopimusta, eikä hän levyttänyt enää koskaan. David Ackles kuoli uudistuneeseen keuhkosyöpään vuonna 1999.

Tämä ei ole ihan niitä helpoimmin lähestyttäviä levyjä, mutta jokin kumma veto siinä vain on. Pikku punaviineissä tämä vetoaa erityisesti näin synkän talven keskellä. Mikään bilelevy tämä ei todellakaan ole. Joidenkin korvaan levyn melodramaattisuus saattaa kuulostaa aluksi jopa kornilta. Uskon kuitenkin että levy voisi tarjoilla kiksejä erityisesti Bob Dylanin, Leonard Cohenin tai vaikkapa Scott Walkerin faneille ja odotan että tämä levy jonain päivänä kokee rehabilitaation ja nostetaan kaikkien aikojen parhaiden unohdettujen klassikoiden joukkoon. Kannattaa kuunnella huolella muutamaan kertaan ennenkuin tuomiota jakelee.

Biisilista: 

1. American Gothic

2. Love's Enough

3. Ballad of the Ship of State

4. One Night Stand

5. Oh, California!

6. Another Friday Night

7. Family Band

8. Midnight Carousel

9. Waiting for the Moving Van 

10.Blues for Billy Whitecloud

11. Montana Song