Toisin kuin edellisen Kellarin kätköistä-levyn kohdalla, tämän levyn ostamisesta minulla on selkeä muistikuva nyt kun olen kantta tovin tuijotellut. Ostin tämän vain ja ainoastaan The Smiths-kytkösten ja levy-yhtiön takia. Easterhousen ensimmäinen keikka vuonna 1983 oli The Smithsin lämppärinä. Ja levy-yhtiö oli siis tietysti Rough Trade.
Easterhouse oli poliittinen bändi. Billy Braggin tapaan vasemmalle kallellaan ja Clashin tapaan yhteiskunnan epäarvoisuutta vastaan. Bändin lauluntekijä/laulaja Andy Perry oli tosin ainut joka jaksoi olla ihan tosissaan tuon poliittisuuden kanssa, ja tämän ensilevyn jälkeen kaikki muut yhtyeen jäsenet kaikkosivat. Muiden mukana myös Andyn velipoika Ivor Perry, joka myöhemmin yritteli myös The Smithsin kitaran varressa Johnny Marrin paikalla yhtyeen kuolinkouristusten aikaan. Ja sehän kaatui sitten omaan mahdottomuuteensa.
Vuonna 1986 Easterhouse oli yksi niistä joista odotettiin seuraavaa Manchesterin suurta nousijaa. Aikalais-kanssakilpailijoista mm. The Bodines sai jonkilaista mainetta, mutta kyllä se taisi olla James joka lopulta noista "The Next Big Thing"-sarjalaisista voiton vei. Ja sekin vasta 90-luvulla Madchester-boomin auttamana Stone Rosesin ja muiden kumppaneiden jalanjäljissä. Julkaisuaikanaan Contender sai kuitenkin hyvät kritiikit ja odotukset olivat kovat jopa Atlantin toisen puolen valtaamisesta Clashin jalanjäljissä. Näin ei kuitenkaan käynyt ja homma tyssäsi toisen levyn jälkeen kokonaisuudessaan.
Andy Perryn sosialistinen näkemys tuntuu ainakin näin tänä päivänä luettuna pikkuisen päälleliimatun oloiselta mukaradikalismilta. Kaikillahan meillä tuohon aikaan nuoruuttaan viettäneillä oli ainakin yksi tuollainen taidekoulun runotyttöjä sanahelinällään hurmannut ja Marxia siteerannut tekoidealisti. Tai sitten Perry oli ihka aidosti vihainen nuori mies, muttei ihan pystynyt uskottavasti sitä välittämään.
Easterhousen musiikki oli ihan ok. Keskinkertainen lienee oikea määritelmä. Liian totinen Housemartinsiksi, liian kliseinen Billy Braggiksi ja liian vähän munaa Clashiksi. Totista ja angstista torvensoittoa ja liian vähän sävellyksellisiä oivalluksia. Noita lienee tuohon Thatcherismin aikaan ollut Briteissä tusinoittain.
Mutta kyllä tuo "1969" jäi siltikin soimaan päähän. Nostan kuitenkin takaisin levyhyllyyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti