John Doe on yksi niistä namedroppailijoiden mielimiekkosista. Tai ainakin miehen entinen X-bändi. Kovin moni tuskin on bändin musiikkia kuullut, saati diggaillut, mutta kredibiliteettiä saa aina kummasti kun bändin muistaa sopivasti mainita. Itse kirjoittelin jo aikoinaan Doen ensisoololevystä Meet John Doe, jossa noita L.A. punk-aikoja jonkun verran käsiteltiin, niin mennään suoraan asiaan.
Doen levyt ovat menneet ohi pienellä huomiolla. Nuorgam tämän viimeisen viikko sitten ilmestyneen levyn ohimennen lyhyesti huomioi. Levy jatkaa Doen tuttua linjaa alternative countryn ja rockin ristisiitoksena välillä souliin ja bluesiinkin vivahtaen. Tunnelmat vaihtelevat balladista rockimpaan menoon, mutta mihinkään X-punkmeininkiin ei edes yritetä. Mies on omienkin sanojensa mukaan seestynyt ja rauhoittunut. Joskus saa olla ihan hyvällä omallatunnolla tyytyväinenkin elämäänsä ja maailmanmenoon.
Ehkä osasta biiseistä se viimeinen särmä uupuu, mutta kyllä Doen uusin on silti parasta mitä herralta on saatu kuulla vuosiin. Ei ihan esikoisen vertaista, mutta sen verran hienoa että suurempikin huomio olisi ihan ansaittua.
Vierailijoina levyllä on mm. Los Lobosista tuttu Steve Berlin saksofonissa, Don Was bassossa, sekä hienoja hienoja naisääniä useassakin kappaleessa. Doen kanssa ennenkin levyttänyt ihanainen, mutta suht tuntematon indie folkrock singer-songwriter Jill Sobule "Never Enough"-biisissä. Harmonioita ja taustoja laulelevat myös Cindy Wasserman ja Robert Plantinkin taustalaulajana kunnostautunut Patti Griffin.
Sanon taas saman totuuden jonka olen vanhetessa oppinut: kantri ei ole kirosana. Tämä mies kannattaa tsekata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti