Robbie Robertson suuntasi jo ensimmäisestä eponyymistä soolokiekostaan lähtien hieman eri teille kun bändikaverinsa Levon Helm. Albumin tuottaja Daniel Lanois ei ollut ainoa joka toi mieleen U2:n ja Peter Gabrielin tuonaikaisen musiikin. Molemmat myös esiintyvät tuolla levyllä. Pidin kyllä levystä aikoinaan, ja hyllystäkin vinyyli löytyy, mutta ei se ihan kunnolla kolahtanut.
Robertsonin 90-luvun levyt jäivät jotenkin välistä, mutta tämä kolmentoista vuoden elokuvallisten projektien aiheuttaman tauon jälkeen julkaistu uutukainen kiinnosti kuitenkin sen verran, että se piti kesällä hankkia. Kovin vähälle kuuntelulle se on tosin jäänyt, kunnes sen taas muistin Levon Helmin levyn ansiosta.
Kovin kummoinen laulajahan Robertson ei ikinä ollut. Eikä ole muuten vieläkään.Tyylillisesti Robertson on palannut selkeästi lähemmäs juuriaan. Temaattisestikin noita aikoja muistellaan. Ei tämä levy mikään menetetyn nuoruuden itkuvirsi ole, mutta jonkinlaista haikeutta siinä on kuultavissa. Varsinkin "When The Night Was Young" kuulostaa varsin vintagelta, niin aiheeltaan kuin musiikiltaankin Angela McCluskeyn laulamien taustojen kera. 'We could change the world/stop the
war... but that was back when the night was young.'
"This Is Where I Get Off" ei edes yritä olla metaforinen. Se on aika selkeää kuvausta The Bandin loppuajoista ja nuoruuden unelmista. Muutenkin Robertson tekee aikalailla selkeästi tiliä vanhoista ajoista. Kun kolme vuotta vanhempi Levon Helm vielä paukuttelee kannuja kun nuori mies, kuulostaa Robertson kiikkustuolissa vanhoja muistelevalta mieheltä. Levyn parhaaksi kappaleeksi nousee hiukan oireellisesti "Fear Of Falling", jolla annetaan isoin rooli sekä Claptonille että urkuja soittavalle Steve Winwoodille.
Vaikka kynä tuntuu hieman tylsistyneen, kuuluu Robertson laulujen tekijänä tietysti yhä sinne merkityksellisimpien legendojen joukkoon. Tällä levyllä Robertson on kolmessa biisissä saanut vielä apuja Eric Claptonilta, joten koukkuja ja melodioita on kyllä nytkin löydetty auttavasti. Melkoisen seesteistä menoa seesteisen tuntuiselta mieheltä kuitenkin. Edes Rage Against the Machinen Tom Morello ja NIN-mies Trent Reznor eivät sen suurempia särmiä mukaan tuo. Claptonin kitara soi välillä kyllä hienosti.
Onkohan Robertson jäänyt pikkuisen sinne elokuvien maailmaan maalailuineen, mutta ilman kuvia tämä musiikki ei ainakaan oikein tunnu toimivan. Ihan maukas ja laadukas levy toki. Mutta hiukan liian... no, seesteinen lienee kuitenkin se sopivin määritelmä tämän levyn kohdalla. Kun ei kehtaa sanoa tylsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti