Dillinger Escape Plan - Ire Works (2007)

Tällä kertaa käsittelyssä onkin hieman tuoreempi platta. Ja varmasti myös hiukan eri genrestä kuin suurin osa edellisistä. Rauhallisen sunnuntai-illan musiikkia tämä ei taatusti ole, jos ei nyt sitten viikon aikana ole kaikki mennyt ihan persiilleen.

Mathcoreksi tätä tuon genren yhden johtavan bändin musiikkia kuulemma kutsutaan. Mikä noin aluksi ei oikein mennyt omaan jakeluuni. Lukion matikanope kun oli ainakin sitä mieltä että matematiikan kieli on maailman kauneinta, selkeintä ja loogisinta, jossa kaikella on tarkka tarkoituksensa eikä siinä ole mitään ylimääräistä tai häiritsevää. Eli aikalailla eri juttu kuin tämän rytmiorkesterin musiikki. On kai tuossa matikkametalli-määritelmässä varmasti oma pointtinsa, noin musiikkiteknisesti kun lajin "melodiat" liikkuvat kaikenmaailman 7/8, 11/8 tai vaikkapa 13/8 epäsymmetrisissä tahtilajeissa perinteisemmän rockin 4/4 sijaan. Ja tuo kompleksisuus on kuulemma antanut genrelle nimen. No kompleksisuutta ja varmasti myös komplekseja tämän bändin musiikkissa tuntuukin riittävän.

Täytyy myöntää että ensimmäiset pari vuotta hankkimisen jälkeen tämä levy keräsi ahkerasti pölyä hyllyssä. Kunnes keksin sille funktion. Sen sijaan että olisin tätä oikein kuuntelemalla kuunnellut ja yrittänyt syventyä musiikillisiin hienouksiin, jotka tuntuivat aika-ajoin puuduttavilta, huomasin että sen adrenaliinia nostava vaikutus sopi kuin nakutettu treenimusiikiksi. Siinä saa säkki ja kahvakuulat sopevasti kyytiä kun ajoittainen kakofonia ja kaoottisuus antavat kovaa soitettuna lisävoimia. Kun musiikissa on kaikenmaailman erikoisia ratkaisuja jotka sohvalla istuessa tuntuvat välillä itsetarkoituksellisilta ja päälleliimatuilta, saa homma treenatessa ihan uuden ulottuvuuden. Varmasti fiilis on hiukan sama kuin kuunnellessa tätä musiikkia livenä, jota en ole ikinä saanut kokea. Ja nimenomaan adrenaliinipurkauksiin tämä musiikki sopii, ja siihen se varmasti ennenkaikkea tähtääkin. Ei tämä ole sohvallafiilistelymusiikkia.

Yhtyeen  vasta kolmas albumi alkaa tiukasti kuin alleviivaten yhtyeen raivoa biisillä "Fix Your Face" jossa melodiaa on lähinnä Ben Weinmanin hienossa kitaroinnissa ja sitäkin vain hippusen ja laulaja Greg Puciato kuulostaa ajoittain Lemmyltä. Ihan hyvässä mielessä. Taustalla huutaa myös yhtyeen entinen solisti Dimitri Minakakis. Tiukka basso kuljettaa kappaletta eteenpäin kuin junaa. Mahtavaa lämmittelymusiikkia, syke nousee heti riittävälle tasolle. "Lurch" jatkaa aikalailla samasta mistä edellinen biisi lopetti. Suoraan sanottuna biisin vaihtumista ei aina edes huomaa jollei ole tarkkana. Jotenkin Puciato pystyy ajoittain tolkuttomasta karjunnastaan huolimatta kuulostamaan siltä että homma on jatkuvasti vakuuttavasti hanskassa eikä karkaa käsistä. Ehkä tämän hurjan alun tarkoituksena on ollut hieman tyynnytellä corefaneja, sillä kolmas biisi "Black Bubblegum" on miltei radioystävällistä poprockia, joka ei ole kaikkien fundamentalistisimpien fanien mieleen. Liian linkinparkia kuulemma. Vaikka Faith No Morelta tuo minusta kyllä aika paljon kuulostaa. Eli ihan hyvältä siis.

Purkkapoppi on ihan mukava hengähdystauko jolla bändi voi osoittaa että kyllä nämä tavallisemmatkin melodiahommat on hallussa jos niin vain halutaan. Vaikka harvemmin halutaan. "Sick On Sunday" kuulostaa välillä jazzilta, välillä progelta ja miltä milloinkin, tunnelma ja tempo poukkoilee muutenkin sinne tänne pysyen kuitenkin jotenkuten kasassa. Intron jälkeen biisi loppuu ennenkuin ehtii kunnolla edes alkaa. Sopii intervallihommiin kumman hyvin. Kauhuleffamaisesti alkava "When Acting As A Particle" on hiukan jamisession ylijäämäraidalta vaikuttava jopa ambientmainen kokeilu jossa miksauspöydän potikoita on käännelty suuntaan jos toiseenkin.

Hardcore-meiningillä raivokkaasti aloittava "Nong Eye Gong" kääntyy välillä näennäiskaoottiseksi riffittelyrockiksi. Biisissä ei ole mitään erityisen mieleenjäävää, jos ei sitten se, että siinä on ikäänkuin koottu  bändin kaikki vaikutteet yhteen ja samaan biisiin. Kouristeleva "When Acting As A Wawe" palaa sisarbiisinsä tunnelmiin potikanvääntelyineen ja nyrjähtelevine sävelkulkuineen. Hiukan liian teennäistä nyrjähtäneisyyttä minun makuuni. "82588" ärjyy taas eteenpäin hiukan alkuvoimaisemmin. Lyhyt kestoo takaa sen että jännite säilyy alusta loppun eikä väliin tarvitse pakolla tunkea mitään itsetarkoituksellisen erikoista. Kunnon mättöä.

"Milk Lizard" alkaa kuin vanha joku vanha Cult-biisi, jota en saa millään mieleeni. Ja jatkokin kuulostaa hiukan siltä. Ehkäpä levyn perusrockein biisi pikkuisella lisähöyryllä tai sienillä varustettuna. Ei nyt sentään ihan lauantain toivotut-kamaa, mutta tässä yhteydessä kuitenkin pikkuisen perinteisempi rockenrolli, joka ei kuitenkaan kuulosta mitenkään teennäiseltä mainstream-yleisön miellytysyritykseltä. Mutta palataanpa asiaan. "Party Smasher" on hiukan kuin leikkaa-liimaa-askartele periaatteella koottu yhtyeen peruslinjan kuuloinen tuotos. Kaippa tästä olisi voinut ope ainakin kasin antaa omaperäisyydestä. Vaikkakin välillä tuntuu että omaperäisyys tällä bändillä muuttuu aika äkkiä tavanomaisuudeksi.

Faith No More-vertauksilta ei voi välttyä myöskään seuraavan kappaleen kohdalla. "Dead As History" potkii asteen "normaalimmalla" tavalla ja on yksittäisenä biisinä mielestäni koko levyn parasta antia. Kappale sopisi itsetehdylle kokoelmalle varsin hyvin. Biisin lopussa oleva tunnelmaosio sopii kohdalleen mainiosti. "Horse Hunter" alkaa jo pikkuisen puuduttaa. Mitään ihmeellistä tähän räyhäkkyyteen ei ole keksitty, mutta täytyy myöntää että laulaja osoittaa taas kerran olevansa tämän genren vakuuttavimpia karjujia. Mies saa tosin apuja Mastodon yhtyeen kitaristi-laulaja Brent Hindsiltä. Joku ihme koukku tässä biisissä kuitenkin on, mutten oikein keksi mikä. Päähän se jää ainakin soimaan.

Viimeinen biisi "Mouth Of Ghost" hoitaa sopivasti loppujäähdyttelyn. Jazzmaisen haikeasti tunnelmapalana alkava kappale tihentää tunnelmaansa loppua kohden. Varmasti nimenomaan tuo kauhea kaahaus ja mättö on se, joka yhtyeen perusfaneja eniten miellyttää, mutta itselleni maistuvat paremmin nuo pikkuisen perinteisempään kallistuvat biisit. Ne osoittavat yhtyeessä olevan enemmän kuin vain itsetarkoituksellisia ja eriskummallisia sointukulkuja. Pikkuisen kaheliahan tämä musiikki kuitenkin välillä on, mutta toisaalta siinä on sen viehätyskin. Tosin, kuten jo totesinkin, uskoisin yhtyeen maistuvan paljon paremmin livenä, muutama Glenfiddich mahassa lämmittämässä hämärtyväsä kesäillassa, hyvässä kaveriporukassa ja nupit kaakossa. Siis Marshalleiden nupit.

Biisilista:

01. Fix Your Face
02. Lurch
03. Black Bubblegum
04. Sick On Sunday
05. When Acting As A Particle
06. Nong Eye Gong
07. When Acting As A Wave
08. 82588
09. Milk Lizard
10. Party Smasher
11. Dead As History
12. Horse Hunter
13. Mouth Of Ghosts