Levyt jotka ei vain mene jakeluun...

Suurena kirjafriikkinä minullakin on useita klassikkokirjoja tai yleisesti must-lukemisena pidettyjä kirjoja jotka vissiin pitäisi lukea. Jotka ikäänkuin kuuluvat yleissivistykseen, ja jotka aina mainitaan kaikenmaailman best of-luetteloissa. Melkein kaikkia olen ainakin yrittänyt lukea, mutta osaa en ole päässyt kuin muutaman sivun. Osan olen taistellut läpi, mutta en vain ole tajunnut mistä kaikki hössötys tuon kirjan osalta kumpuaa.

Klassisia esimerkkejähän on tietysti James Joycen "Odysseus", Marcel Proustin kymmenosainen kirjasarja "Kadonnutta aikaa etsimässä" tai suomalaisittain Volter Kilven "Alastalon salissa". Kaikkia olen yrittänyt, mutta ei ole onnistunut.

Musiikkipuolelta löytyy samaan "Influental"- sakkiin paljonkin levyjä. Tietysti levyn kohdalla on helpompi, kun sen nyt voi kuunnella läpi vaikkei tajuaisi tai pitäisi koko jutusta. Mutta sen jälkeen siihen harvemmin vapaaehtoisesti palailee, vaikka olisi kuinka klassikko. Nämäkin levyt periaatteessa kuuluvat kategoriaan, joka meikäläiselle uppoaa, en vain ole näihin päässyt sisälle. Sehän ei tee levystä huonoa millään muotoa. Eikä tarkoita sitä, ettenkö minäkin näitä vielä joskus tajuaisi.

Pink Floyd: Piper At The Gates Of Dawn
Okei. Jos sekopää tekee sekopäistä musiikkia, niin taidettahan sen täytyy olla. Osa Pink-faneista on sitä mieltä, että Syd Barretin jälkeen Pink Floydia ei enää ollut olemassa. Ja osa taas on sitä mieltä, että siitähän se homma vasta lähti, kun bändi karisti Sydin haamun harteiltaan. Niin tai näin, en ole tämän Pinkin ykkösen ihanuutta ikinä oikein tajunnut. Mielestäni se on kuriositeetti klassikko, jonka arvo on ainoastaan siinä, että se on mystiseksi neroksi nostetun Syd Barretin tuotos. Kuuntelen toisinaan, siinä uskossa että valaistuisin, mutten vain sisäistä.

Lou Reed: Metal Machine Music
Toisen sekopään "taidonnäyte". En nyt jaksa uskoa, että tätä kukaan pitää varsinaisesti musiikiltaan klassikkona, koska musiikkiahan tästä nyt on vaikea kaivella. Mutta silti toisinaan tämäkin mainitaan käänteentekevänä levynä, varsinkin jos haastateltava haluaa vaikuttaa hivenen anarkistiselta, olematta sitä kuitenkaan. Jos tämä on industrial-musiikin esikuvia, niin onneksi en ole lähemmin tutustunut muuhun sellaiseen. Tekotaiteellista ja omahyväistä paskaa, jos sitäkään. Taitaapi olla vitsi koko juttu. En kuuntele ikinä.

Captain Beefheart: Trout Mask Replica
Tämä onkin vaikeampi juttu, sillä oikeasti pidän tästä levystä. Tämän sekopäisyys ei ole päälleliimattua, ja alla soi ihan ihka oikea blues, vaikka muoto onkin välillä hiukan vaikeaselkoista. Tämä on listalla siitä syystä, että kaikista levyn ansioista huolimatta,  helkkarin harvoin tätä tulee levylautaselle aseteltua.





Kraftwerk: Autobahn
Tämän levyn kohdalla meikäläisen täytyy myöntää rajoittuneisuuteni. En tiedä mikä tästä tekee klassikon, kun en vain ymmärrä. Ei siis kolahda, noin suomeksi sanottuna.

 



 

Radiohead: Ok Computer
Levy siinä missä muutkin. Käänteentekevyyttä en hahmota. En innostunut aikoinaan sen kummemmin, enkä vieläkään, ja ihmettelin miksi tästä niin vaahdottiin. Ihme vinkumista ja epämääräisiä biisejä hälinän melskeessä. Toki muutama hieno hetkikin löytyy, kuten "Lucky", mutta kaiken kaikkiaan pidän vahvasti yliarvostettuna. Joidenkin mielestä tuo on varmasti pyhäinhäväistykseen verrattavissa oleva arvio, mutta minkäs teet. Joku voisi minulle rautalangasta vääntää, mikä tästä tekee klassikon. Not my cop of tea.

 

Television: Marquee Moon
Tykkään New York punk-skenen musiikista noin yleensä. CBGBn kasvatit tekivät monia hienoja levyjä, mutta tämä ei meikäläisen listoilla pääse lähellekään kärkeä, vaikka se usein on kaapin päälle nostettukin. Ehkä se johtuu siitä etten vain pidä Tom Verlainen epävireisestä epälaulusta. Osittainhan maine juontuu sen oman aikansa kuvana ansaitsemasta edelläkävijän maineesta, ei niinkään kääntentekevästä musiikillisesta loistavuudesta. Kuuntelen joskus, erittäin harvoin kylläkin. En muista miksi aikoinaan ostin. Halusin vissiin olla ymmärtävinäni.
 
Pixies: Trompe Le Monde
Ensinnäkään en todellakaan pidä Black Francisia kummoisenakaan laulajana. Tai no oikeastaan pidän surkeana laulajana. Hälyttävää on jo sekin, että levyn paras biisi on cover. Toki myös "Planet of Sound" on kelpo Hüsker Du-pastissi. Kyllähän Black on saanut aikaan hienojakin biisejä, mutta tältä levyltä en niitä kaivamallakaan löydä kuin pari. Ei missään nimessä huono, mutta rasittava levy. Omistan vinyylin, mutten kuuntele ikinä.

 

Velvet Undeground - White Light/White Heat
Joskus tuntuu, että näiltä legendoilta nostetaan esille se suttuisin albumi. Ihan sen takia kun se on epämääräisesti ja vasemmalla kädellä tehty, niin sehän on silloin "aito". Muuten en voi selittää tämän levyn nostoa, kun huomattavasti paljon parempaakin kamaa löytyy. Ja onhan se tietysti niinkin, että kun VU tekee levyn, niin täytyyhän siellä olla jokin salattu funktio. Että se on niinku tahallaan tehty sutaisten, kun se on niinku kannanotto. En kuuntele, verenpaine nousee vähemmästäkin.


Grateful Dead: Anthem Of The Sun
Kaikki tietävät bändin nimeltä Grateful Dead, mutta hyvin, hyvin harvat osaavat kertoa ainoatakaan yhtyeen biisiä nimeltä. Ja levyn nimenkin tietävät vain samannimisestä elokuvasta (American Beauty). Harvinaisen vahvasti omaan aikaansa sidottua musiikkia, jonka legendojen nostoon on vaikuttanut vahvasti hippimäiset jammailukeikat ja ulkomusiikilliset ansiot. Jotka ovat epäilemättä kiistattomat oman aikansa happopääkapinallisina. Kyllähän bändin rosteriin toki mahtuu hyvääkin kamaa, sitä en kiistä, mutta tämän levyn mainitseminen klassikkona ei astu aivoon. Samantyylistä musiikkia kun tehtiin tuolloin paljon, ja paljon tiukemmin ja oivaltavammin.