Yhden hitin ihmeet osa 3

Niin lähellä ja silti niin kaukana. Oli nimittäin tämän bändin suursuosio. Arvostus ja tunnettuus on kuitenkin tämän bändin kohdalla tullut jälkijättöisesti ja uudemmasta pienemmästä noususta bändi saa kiittää, niinkuin monet muutkin garagerockin suuret tuntemattomat, hienoa Nuggets-tuplakokoelmaa vuodelta -72 ja sen uusintajulkaisua vuodelta -76 ja laajennettua neljän cd:n versiota vuodelta 1998. Joilla tämäkin biisi siis soi.

Tämä yhtye alkaa jo olla aika lähellä sitä todellista One-Hit Wonderia, sillä se teki urallaan ainoastaan yhden albumin ja julkaisi kuusi singleä, hajosi ja painui unholaan. San Joselaisen bändin juuret juontavat vuoteen 1964, jolloin pojat vielä soittelivat koulutansseissa instrumenttaaleja surf-hengessä. Britti-invaasion myötä pojat halusivat myös laulusolistin ja hommaan kelpuutettiin Ken Ellner. Mukaan saatiin vielä John Byrne rytmikitaraan ja niin orkesteri oli valmis vastaamaan brittien vyöryyn. Rummuissa soitteli Craig Atkinson (aluksi rummuissa soitteli jonkin aikaa Skip Cordell), toisessa kitarassa John Michalski ja bassossa Roy Chaney. Yhtyeen rautalankahenkinen nimi The Squires vaihtui linjamuutoksen myötä brittimäisempään ja rockimpaan: Count Five oli lähtökuopissa.

Teini-ikäiset pojat saivat vakiokiinnityksen paikallisen Cinnamon Tree- klubin viikonloppuesiintyjiksi. Vakikeikat hioivat poikien uuden linjan kuntoon ja uudet Byrnen tekemät kappaleet saatiin ajettua vankasti sisään. Samaa mieltä oli myös dj Brian Lord, joka ihastuneena erityisesti kappaleeseen "Psychotic Reaction", vihjaisi siitä paikallisen Double Shot-yhtiön kykyjenetsijälle. Pojat sattuivat hyvään saumaan, sillä tuore levy-yhtiö ei tässä vaiheessa ollut julkaissut vielä levyäkään joten tilaa ja tilausta uusille yrittäjille oli.

Single  "Psychotic Reaction / They're Gonna Get You" ilmestyi alkukesästä -66 aikana jolloin garagebändejä ja niiden tuoreita levytyksiä oli kaupat pullollaan. Biisi kuitenkin iski johonkin hermoon, sillä se alkoi nousta Kalifornian, Teksasin ja Floridan radioasemien listoilla siitä huolimatta että uudella levy-yhtiöllä ei ollut mahdottomasti varoja promootioon ( payola suomeksi). Lokakuussa single oli jo Billboardin Hot100-listalla sijalla viisi.

Vaikka levy-yhtiö toimi ihailtavan nopeasti lykkäämällä seuraavan sinkun ja levyn markkinoille jo marraskuussa, näytti siltä että yhtyeen viisitoistaminuuttinen oli jo kulumassa loppuun. Levy nousi alkuvuodesta -67 vielä sijalle 122. ja uusi sinkku "Peace Of Mind" sijalle 125. Suosiota riitti kuitenkin sen verran paljon että pojat saivat keikkailla, koulunkäynnin ehdoilla, ympäristöosavaltioissa ja lämmitellä mm. sellaisia aikansa suuruuksia kuin The Hollies, The Doors, The Byrds ja The Beach Boys.

Byrnen mukaan levy oli kuitenkin juosten kustu koska levy-yhtiö vaati mahdollisimman nopeasti levyllisen uusia biisejä  singlen breikkaamisen jälkeen. Pojat eivät olleet tyytyväisiä myöskään levyn soundeihin joita muuteltiin reippaasti heiltä kysymättä. Vaikka Kenn Ellnerin isä yritti toimia managerina, tunsivat  pojat ettei heitä tuettu levy-yhtiön toimesta millään tavalla.

Yhtye levytti vielä muutamia ihan kelpo singlejä, mutta kun ne eivät aiheuttaneet sen suurempaa hässäkkää, alkoi levy-yhtiö jo etsiä uusia tulijoita. Samaan aikaan San Franciscon soundi oli jo alkanut etääntyä autotalliräminästä eikä Count Fiven kaltaiset bändit halunneet lähteä mukaan tuohon liian kaupalliseksi ja laskelmoiduksi katsomaansa sceneen. Pienellä juonella, poikien mukaan, levy-yhtiö pääsi sopimuksestaan irti: se ilmoitti poikien rikkoneen sopimustaan kun he eivät olleet ilmestyneet sovitulle keikalle. Keikalle josta itse yhtyeellä ei kuulemma ollut edes mitään tietoa. Pojat alkoivatkin jo olla kyllästyneitä musiikkibisneksen.Suosio oli tullut hiukan liian äkisti ja kun pojille tarjottiin miljoonaa taalaa pitkän kiertueen tekemisestä, he hylkäsivät tarjouksen ja päättivät jatkaa opintojaan.

Tämä kappale on noussut erääksi garagerockin klassikoista ja sen johdosta Count Fiven levyä, sinkkukokoelmia, ja liveäänityksiä on julkaistu uudelleen useitakin kertoja. Biisiä on myös coveroitu aikojen mittaan. Tunnetuin lienee J.J. Calen The Leathercoated Minds-teinikombon versio. Nimeltäänhän kappale sopii todella hyvin tuon ajan ilmiöihin, vaikka kyseessä ei olekaan kertomus tajuntaalaajentavien aineiden aiheuttamasta reaktiosta vaan Byrnen sanojen mukaan pelkästään tavallinen kertomus rakkauden loppumisesta.