Keith Richards - Elämä (2010)

Ei nyt ihan normielämä kuitenkaan.

Olen lukenut melko monta kirjaa Rolling Stonesiin liittyen. Philip Normanin loistavan bändielämänkerran, Omin Sanoin- opuksen, Bill Wymanin omaelämänkerran, Ron Woodin vastaavan, Keith Richardsista kirjoitetun unauthorized-version, Stanley Boothin sisäpiirikirjan, Marianne Faithfullin elämänkerran ja lukuisia muitakin ehkä vähemmän merkittäviä. Joten tartuin tähän Keefin "Elämä" nimellä julkaistuun omaelämänkertaan hiukan skeptisesti.

Skeptisesti siksi, että epäilin taas kerran lukevani ne samat jutut Muddy Watersin seinänmaalauksesta (totta), Marokon vaimonkaappauksesta (totta) tai Redlandsin ratsiasta ja Mars-patukasta (totta kai siitäkin). Ja myös siksi että on kyllä aika vaikea uskoa tätä miestä kun se sanoo että ei ole unohtanut mitään!

Samat tarinathan kirjassa toki kerrotaan mitkä kaikissa muissakin. Samasta elämästähän tässä tietysti on kysekin. Mutta skeptisyys alkoi alun jälkeen hiukan hälvetä, kun huomasin, että onpas ihan mukava kuitenkin lukea tekstiä suoraan pedon suusta, oli se teksti sitten kuinka yksisilmäistä hyvänsä. Kirjoittajaksi on merkitty itse herra Richards, mutta James Foxin rooli lienee ollut melko suuri. Krediiteissä Fox on alunperin vain "editor" eikä esim "co-writer", mikä lienee syy siihen että esim. Nick Tosches ja Stanley Booth kieltäytyivät urakasta.

Erityisen mukava oli lukea, kuinka intohimoisesti mies suhtautuu musiikkiin ja sen tekemiseen. Puolihuolimattoman tuntuisen habituksen ja toisinaan soitannankin taustalla on rautainen ammattietiikka ja runsaasti analysoitua tietoa musiikista. Erilaisten viritysten selostukseen käytetään sivutolkulla tilaa, ja vaikkei nuo meikäläiselle hirveästi kerro, on niitä kuitenkin ihan mukava lukea. Ja juuri sen takia, että mies tuntuu olevan yhä asiasta innoissaan kuin pikkupoika.

Tyypillisen addiktin tapaan Richards monesti selittelee päihteidenkäyttöään. Muistaa toki sanoa että älkää tehkö tätä kotona, mutta jatkaa samaan hengenvetoon että hänellä on homma hanskassa ja tietää mitä tekee. Kuuluisia viimeisiä sanoja. Jaggerin haukkuminen pomottamisesta ja bändin johtamisesta on tietysti asiaa seuranneille tuttua tavaraa. Toisaalta kun mies ensin oli 15 vuotta koomassa, niin jonkunhan sitä palettia pitää johtaa. Jos joku, niin tämä mies varmasti tarvitsi rakkautta ja rajoja.

Bill Wyman jää kuriositeetiksi, niinkuin monissa muissakin RS kirjoissa. Wattsia Keef selkeästi arvostaa sekä muusikkona että ihmisenä. Wattsin omat huumesekoilut jäävät ehkä siksikin kokonaan käsittelemättä. Kaikki kitaristit menettelevät, mutta heihin ei juurikaan paneuduta. Suhde Jaggeriin on näin suoraan mieheltä itseltään kuultuna juuri niin monimutkainen kuin on saanut lukea aikaisemmistakin kirjoista. Ja itse bändikin menee tarinan sivussa eteenpäin kuin juna, ilman sen suurempia analyyseja.

Taiteilijan ja luonnonlapsen vapaudella kirjoitettu kirja on kuitenkin alun skeptisyydestä riippumatta ihan ok luettavaa, vaikka ei ihan kaikkia miehen tulkintoja uskoisikaan. Jotenkin lukeminen oli kuitenkin hidasta verrattuna normaaliin lukutahtiin, eikä kirja vanginnut hyppysiinsä niinkuin joskus käy. Syynä voi tietysti olla juuri se, että itse perustarina alkaa jo olla aika tuttu. Eipä tässä juuri mitään uutta ollut, jos ei Ronnie Spector-romanssia lasketa, ja kirja oli siihen nähden jopa liian pitkä. Niille jotka eivät ole lukeneet yhtään kirjaa Rollareista, kehoittaisin kyllä aloittamaan Normanista.

Kirjaan liittyen, kannattaa lukaista oheisen linkin takaa kuvitteellinen Jaggerin vastaus Keefin kirjaan. Aika hyviä huomioita.

Imagine if Mick Jagger responded to Keith Richards about his new autobiography.