Kimmo Miettinen - LoveLies (2011)

Miettisen tuore kirja aiheutti aluksi hieman epäilyksiä. Ollaanko tässä tekemässä suomalaista versiota Dirtistä, tai tavallista känniääliösekoilu-opusta suomalaiskansalliseen tyyliin. Onneksi ei ihan.

Edellisestä kirjasta tuttuja sutkauksia on ihan tarpeellinen määrä, mutta pikkuisen on hillitty yritystä olla joka lauseessa hauska. Toisaalta itse tarinassakin on jo niin paljon käänteitä, että liika olisikin ollut jo liikaa.

Kirja perustuu kuulemma The Dogs D'Amour-bändin härmänverailun sekaviin vaiheisiin vuonna 1984, ja Miettisen itsensä kertoman mukaan tarinasta noin 93 % on täyttä totta. Osa kirjan henkilöistä esiintyy ihan omilla nimillään, osa taas aliaksella. Toisaalta jos Kumibeat vaihdetaan Karubeatiksi tai Rumba Burmaksi, niin eihän tuossa paljon tarvitse arvailla. Toisaalta kaippa noista olisi voinut kertoa ihan omilla nimilläänkin. Costellosta on tehty hiukka tekonäppärästi Abbott, Popedasta Volka ja Sensuurista Setsuuri. Toisaalta yksi hauskuuksista on mietiskellä että kenestäköhän nyt oikein puhutaan.


Puolikuuro rumpali, juoppo koti-ikävää poteva kitaristi, älykköbasisti ja hommat hanskaava sympaattinen lauluntekijä-laulaja voisivat toki olla jonkun keksimänä hieman liian stereotyyppisiä, mutta luultavasti vain ihan totta. Matkan varrelle osuvat keikkajärjestäjät ja painijat saavat osansa, mutta varsin kiltin käsittelyn. Miettinen on jo ilmeisesti saavuttanut iän, jossa ei tarvitse olla tarpeetomasti vittumainen tai kyyninen.

Kirja on enemmänkin matkareportaasi kuin romaani, mutta sellaisenaan ihan mukiinmenevä. Aika kilteiltä ja sympaattisilta soittajapojat loppujenlopuksi vaikuttavat, eikä sekoilua ole sen enempää kuin normijampoilla toisinaan. Mutta kaikenlaistahan voi sattua ja sattuukin aina kun viinan kanssa läträtään. Itselläni ei ole minkäänlaista muistijälkeä moisesta orkesterista, vaikka noihin aikoihin musalehtien seuraaminen oli yksi pääharrastuksista. Levyn tekeminen ja keikkakiertue lieneekin ollut merkittävä vain osallisten mikrokosmoksessa. Ja sinne on mukava päästä kurkistamaan.

Hiukkasen nostalgiseksi yltyvän kirjan perussanoma, jos sellaista on, näyttää olevan sama kuin edellisessäkin kirjassa. "Male bonding" on hiljakseen etenevä projekti, ja kuvaa ihan mukavasti miten eri taustaiset kaverukset hitsautuvat yhteen keikkareissulla. Vaikka välillä mukavaakin on, Miettinen kertojan suulla toisaalta ihmettelee miten Rolling Stones tätä jaksaa kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Mielelläänhän näitä Miettisen tarinoita lukee. Vaikka toisinaan näppäryyttä ylikorostava sananvaihto hieman yliampuvalta kuulostaakin, ei se ala ärsyttämään. Ja toivottavasti Tarkastaja eläkkeellään jaksa yhä näitä kirjoja vääntää. Tarinoita riittää varmasti.

Southern Rock vol 10 : Black Oak Arkansas

Black Oak Arkansas on pienoinen kummajainen tässä sarjassa. Bändi on yhtä kuin Jim "Dandy" Mangrum. Muuten soittajia on pyörinyt sisään ja ulos kuin Megadethissa. Joka taas ei liity tähän mitenkään.

Mangrum on myös se, joka jakaa kuulijat kahteen osaan. Toisten mielestä herra on kaikessa testosteronia pursuavassa David Lee Rothmaisuudessaan vallan mahtava bändin keulakuva ja voimakasääninen persoonallinen laulaja. Osan mielestä lapsellisen naurettava herra taas ei osaa laulaa pätkääkään. Totuus lienee jossain tuossa välissä.

Kannattajia on kuitenkin sen verran riittänyt, että bändi on yhä elossa ja huhujen mukaan sorvaa uutta levyä parasta aikaa. Edellinen ilmestyi vuonna 1999. Bändi myös kiertää yhä, lähinnä kesäisin bikertapahtumia koluten, joihin se sopiikin tietysti kuin nenä päähän.

Vaikka kotikaupunkinsa mukaan nimetty bändi ei kuulu aivan sinne omaan topkymppiin southern-saagassa, on sillä omat ansionsa. Itse en aivan mahdottomasti välitä Dandyn laulunlahjoista, mutta kiehtovaksi bändin tekee sen alkuaikojen southernsoundin sekoitus psykedeelisiin aineksiin. Nuggetteihin sitä ei voi sekoittaa, mutta jos olisi julkaistu punaniskanuggets, niin BOA olisi ehdottomasti ollut sen kulmakiviä.

Ja kyllä niitä tuttuja southern-elementtejäkin levyiltä tietysti löytyy yllinkyllin. Kitaroita löytyy yleensä vähintään kaksi, mutta yleensä kolme, ja aiheet löytyvät sieltä normaalista suunnasta.

Huippuaikanaan vuosina 1971-76 bändi julkaisi peräti 10 levyä, joista kaksi liveä. Ja noista myös löytyy ne mainittavan arvoiset. Ihan kaikkia en ole kuullut, mutta livet on kovia. Parhaiten on kuitenkin iskenyt vuoden 1973 High On The Hog, joka oli myös yhtyeen kaupallisin menestys. Jos tuo alfaurosdandyily alkaa kiinnostamaan, niin kehotan aloittamaan kuitenkin vuoden 1992 kokoelmalevystä Hot & Nasty: The Best of Black Oak Arkansas. Noista originaaleista kun tuppaa löytymään hyvän tavaran seasta kohtuuttoman paljon paskaa.

Tämä tarina on (melkolailla) tosi

Nuorempi Ystäväni : Moro Tarkkailija. Mulla ois treffit yhden ultrasöpön tytön kanssa joka on kuulemma ihan fanaattinen indiehipsteri.

Tarkkailija K: No sehän hienoa. Paistaa se aurinko joskus risukasaankin.

Y: No niin joo, mutta kun mistä helvetistä semmoisen kanssa puhutaan.

K: No nyt kysyt kyllä väärältä mieheltä. Olen aika pihalla noista indiehommista.

Y: No aattelin kun sinä kirjoittelet tuota blogia ja onhan sielläkin paljonkin noita bändejä joita ei kukaan tunne.

K: No joo, mutta se ei tarkoita että ne olis indietä.

Y: No mitä se indie sitten oikein on ?

T: No niinpä. Ennen se oli sitä, että levytti independend-lafkalle ja myi sata levyä. Ja ne sata oli intohimoisia faneja, muut ei tiennyt bändistä mitään. Mutta se oli ennen internettiä. Nykyään indiellä ei ole mitään tekemistä levy-yhtiön tai myyntimäärien kanssa. Tai no on, mutta vaikka levyttäisit indielafkalle ja myisit vähän niin et välttämättä olisi indietä.

Y: No mitä sitten ?

K: No vaikkapa alternativea, tai alt-jotain. Indie on nykyään musiikkisuuntaus, mutta valitse tarkkaan mitä bändiä hehkutat. Millainen tyttö on kyseessä.

Y: Opiskelee yliopistolla kauppatieteitä, harrastaa frisbee-jotain ja vetää jumppia. 22-v.

K: No nyt kannattaa heti tarkistaa, että mitä puolta se siellä kauppatieteellisessä lukee?

Y: Pääaineena kansantaloustiede muistaakseni.

K: Aha, tuo onkin tärkeä tieto. Sehän on aika lähellä yhteiskuntatieteitä. Ja pikkuisen humanistin vikaakin niissä on. Noin keskimäärin. Markkinoinnin tai laskentatoimen opiskelijan kohdalla en olisi uskaltanut edes yrittää.

Y: Onko se noin tarkkaa.

K: Totta helvetissä on. Segmentointia, tiedäthän sinä tulevana ekonomistina. Ensin otat käsittelyyn suomalaiset. Circlen jos sillä tytöllä on paljon lävistyksiä tai tatuointeja.

Y: No ei taida lävistyksiä olla, ihan kiltti tyttö.

K: No silti kannattaa se Circle pitää mielessä, sillä on hyvä päteä. Osoitat olevasi niinkuin pikkuisen ulkona valtavirrasta, mutta silti silleen asian ytimessä. Hoet vain että Rautatie, Rautatie. Mutta siltikin turvallisempi taitaa olla Ville Leinonen. Eihän sitä pirukaan ymmärrä, mutta hienoa se kuulemma on. Ehkäpä juuri siksi. Noi sun täytyy ottaa kuunteluun. Pintandwefall on jo ihan passé, siihen ei kannata aikaansa tuhlata. Jos kesällä olisit kysynyt niin sitä olisin suositellut. Opettele kuitenkin bändin nimi, niin voit sivulauseessa heittää, että olet pettynyt kun se on muuttunut geneeriseksi popiksi, eikä kuvasta enää sun naivistista musiikkikäsitystä, sitä herkkyyttä jota sinä haet musiikilta.

Y: Mitä vit...? mähän kuuntelen Iron Maidenia.

K: No eihän tässä nyt alkuunkaan ole kysymys siitä mitä sinä oikeasti kuuntelet. Mitä sillä on tämän asian kanssa tekemistä? Ja Jori Sjööroosia muistat sitten kehua neroksi jos tulee hiljaisia hetkiä. Ja syömään meette sitten siihen uuteen luomuwokkipaikkaan. Se on vähän niinkuin indietä. Ja hei, jätä se nahkaliivi kotiin.

Y: No ok. Entäs ne ulkomaalaiset ?

K: Vaccines on aika varma valinta, ja sitä voi jopa oikeastikin kuunnella. National soittelee jo stadioneilla, se osoittaisi ettet ole oikein ajantasalla. Mogwai, Pains Of Being Pure At Heart ja James Blake on varmoja valintoja. Olet herkkä, mutta sisällä asuu silti ärhäkkä ja itsevarma nuori mies joka ei kaihda pikku seikkailua. Ja se ulkomainen nero on tietysti Alex Turner.

Y: Jaa, olisin sanonut Joe Lynn Turner.

K: No ei. Koskas ne treffit oikein on?

Y: Kolmen viikon päästä lauantaina.

K. No olisit helvetti heti sanonut. Silloinhan on taas ihan eri bändit menossa. Unohda koko juttu.

Kimmo Miettinen - Pitkäjano (2010)

Miettisen uusinta kirjaa etsiskellessäni tarttui mukaan tämä vanhempikin, joka oli jäänyt lukematta. Piparnakkelihan tästä jo aikoinaan muistaakseni jotain kirjailikin. Legendaarisen Räkärodeon aktiivikuuntelijana diggaan kyllä tarkastajan  ulosantia ja asennetta. Hilse-kirjoitukset tulivat tosin tutuksi vasta samannimisestä kirjasta, lehteä en tainnut aikoinaan edes aukaista.

Pitkäjano on Tarkastajan ensimmäinen proosakirja, mutta varsinainen prosaisti Miettinen ei ole. Ryhmy Ja Romppainen-kaveridialogi on kirjassa pääosassa. Nokkelia letkautuksia lentää kuin Jerry Cottonissa tai Juha Vuorisen kirjoissa. Juoni on sivuseikka. Myös itse festarikeikka, jota kirjan tulisi kuvata on ainoastaan siteenä.

Kertojan ja Rikun festarireissu Virroille etenee pääasiassa pöytäviinan merkeissä ja osittain kryptisten anekdoottisten sutkaisujen saattelemana, joita yhdistellään tilanteeseen kuin tilanteeseen. Kaveruksien välillä on tietynlainen symbioosimainen yhteisymmärrys, mikä onkin kirjan mukavinta antia. Mitään opetusta ei kirjassa onneksi ole. Herrat eivät luultavasti opi reissulla yhtään mitään, eikä suurta valaistusta elämän tarkoituksesta löydetä tien päällä. Ja hyvä niin. Jätetään ne hommat Paol Coelholle.

En tiedä kuinka vahvasti omaelämänkerrallinen kirja on, mutta jo se tieto, että se sitä saattaa totaalisesti ollakin, tuo uskottavuutta kertomukseen. Kertojan kaveri Riku, ilmeisemmin viitataan Miettisen Rumba-kaveri Rami Kuusiseen, potee outoja pääkipuja kirjassa. Kuusinenhan kuoli myöhemmin aivokasvaimeen. Kirjassa suunnitellaan muiden tulevaisuuden projektien ohella tyttöbändiä jonka nimi otettaisiin Boris Karloffilta ja Bela Lugosilta: Borisbela. Ja kaikkihan tietävät miten tuo sitten oikeasti menikään.

Vaikka hanskat on välillä totaalisesti hukassa, kokonaisuus pysyy kyllä poikien käsissä. Sovitut asiat toteutetaan tavalla tai toisella. En tosin tiedä minkälaisen lehtijutun parivaljakko Virtojen festareista kirjoittivat, kun ainoatakaan bändiä ei ilmeisemmin tullut nähtyä kuin baarin puolella. Tukholmassa käynnin motiivi jää hämärän peittoon, jos sellaista edes oli. Ratsia toimii ilmeisesti eräänlaisena vertauskuvana aikojen vaihtumisesta. Jyri pohtii syntikoiden käyttöä. Siis Ratsiassa!!

Suomipunkin ja musamaailman tuttuja tapaillaan tässä ympäri Suomenmaata, ja Ruotsiakin, etenevässä roadtripissä. Välillä sutkailu alkaa puuduttamaan, kun oikein mitään ei kummemmin tapahdu. Kaipa tämä on kotikutoisen rockmaailman kuvaus vanhoilta hyviltä ajoilta, jolloin ainakin punkmusiikkimaailma oli vielä enemmän kaveripohjalla kuin bisneksen tekoa. Mihinkään Dirt-meininkiin ei tien päällä todellakaan yllytä, naisasiatkin menevät enemmän tai vähemmän vihkoon.

Vaikka omat festarireissut ei aikoinaan ihan näin riemukkaasti lähteneetkään käsistä, niin voihan tuohon kirjan tarinaan silti nostalgisesti samaistua. Mukavahan se olisi ystävän kanssa Suomea kierrellä rennosti kavereita tapaillen. Ja eiköhän kirja juuri tuota ajatusta ja tunnelmaa välitä. Silti toivon, että Miettinen vielä joskus kirjoittaa ihan rehellisen elämänkerran. Se vanhempikin toki on ok, mutta sen jälkeen on tapahtunut paljon. Sen verran vahvasti sisäpiirissä mies on koko elämänsä ajan ollut, ja tarinaa tuntuu riittävän. Kuten tuossa pöydällä odottava LoveLies-kirja varmastikin tulee osoittamaan.

Ry Cooder - Pull Up Some Dust and Sit Down (2011)

 
Tämä pari viikkoa sitten ilmestynyt John Hiattin entisen bändikaveri Ry Cooderin levy kolahtaa musiikillisesti aika lailla samaan lokeroon kuin kollegansa uusin. Aiheet tosin ovat hieman kantaaottavampia.

Cooder on ollut minulle joskus hankala pala. Periaatteessa kun mies on ehtaa juurikamaa ja ammattimies sanan kaikessa merkityksessä, mutta kun tuo biisipuoli ei ole aina ihan iskenyt. Kitarahommelit herra on aina hoitanut meikäläistä miellyttävällä tavalla, sliden erityisesti.

Tämän levyn kohdalla tuntui aluksi olevan sama ongelma, eli  tasapaksu tavara. Tunnelmat ovat osittain kantaaottavista aiheista huolimatta leppoiset, ja kuulostavat miehen alkuaikojen meiningiltä, mutta ehkäpä biiseihin olisi kaipaillut hiukkasen enemmän meininkiä. Pikkuisen useammalla kuuntelulla ydin alkoi hahmottua ja nyanssit erottua. Tämähän on parasta Cooderia aikoihin!

Monet kappaleista voisivat aivan hyvin olla trad-krediitillä, mutta kyllä Cooder on ne ihan itse rustaillut. Makumatka musiikkiin käy taas läpi tuttuja reittejä kantaaottavasta Woodie Guthrie-folkista keinuvan tex-mexin kautta räkäisempään ja yrmeäilmeiseen bluesiin "I Want My Crown", ja kaikkea muutakin maanläheistä siltä väliltä.



Onhan Cooder jo aiemmilla levyilläänkin ollut pienen ihmisen puolella, mutta tällä levyllä käydään jo selvemmin yhteiskunnan rakenteita vastaan. Tai ainakin sen mätäpaiseita vastaan. "No Banker Left Behind" kritisoi pankkikriisin hoitoa ja samaa asiaa sivuaa "El Corrido De Jesse James". "John Lee Hooker For President" kertoo ironisesti kuinka ÄIJÄ homman hoitaisi. Ehken paremmin kuin viimeaikaiset pressat, ainakin pikkuisen coolimmin:

"I want everybody to know I'm strictly copastatic, I ain't Republican or Democratic. I got a new program for the nation. It's gonna be groove time, a big sensation. Every man and woman gets one scotch, one bourbon and one beer, three times a day if they stay cool. Little chillens gets milk, cream and alcohol, two times a day if they stay involved in school. Now boogie chillen."

Noin se homma hoidetaan! Kerta kerralta levy alkaa maistua makoisemmalta, kunnes se alkaa kuulostamaan ihan klassikolta, jota se epäilemättä tulee olemaankin. Biisit ovat Hiatt-kollegan tapaan pikku tarinoita, joissa sanomaa ei isketä junttaamalla kurkkuun, vaan ironian kautta.



On helvetinmoinen harmi, että John Hiattin ja Ry Cooderin tapaisten mestareiden aikaansaannokset eivät kovin kummoista liikettä aiheuta listoilla, puhumattakaan musiikkilehdistöstä. Kyllä kannattaisi jättää vaikka muutama hipsterilevy ostamatta ja tutustua kunnon juurimeininkiin. Näistä kannattaa aloittaa.

George Thorogood and The Destroyers - 2120 South Michigan Avenue (2011)

Nanker Phelgen alkuperäissävellys instrumentaalibiisistä "2120 South Michigan Avenue" ilmestyi vuonna 1964 Rolling Stonesin toisella EP:llä 5 x 5. Ja kuten kaikki trivia-nikkarit tietävät, tuo oli myös legendaarisen Chess levy-yhtiön osoite Chicagossa. Triviatiedon ystävät toki myös tietävät kuka/keitä on Nanker Phelgen. Sävellys oli Rollareiden kunnianosoitus musiikillisille juurilleen, ja studiolle jossa he EP:n kävivät äänittämässä.

Thorogood on venyttänyt Charlie Musselwhiten kanssa jammailemansa kappaleen yli kaksi kertaa alkuperäistä pidemmäksi, mutta tarkoitus on sama. Kappale ja samalla koko levy on kumarrus bluesjuurille.



Thorogoodhan on koko uransa nojannut vahvasti covereihin ja muiden tekemiin biiseihin. Toki suurin hitti "Bad To The Bone" on miehen itsensä tekemä, mutta mikään John Hiatt George ei todellakaan ole biisinteon suhteen. Iso osa näistä biiseistä on nimenomaan Chessin katalogista,  mutta muutama omakin biisi mukaan mahtuu tuon Rollaribiisin lisäksi. Hiukan tosin ihmetyttää että eikö cover-kappaleita olisi voinut valita pikkuisen mielikuvituksellisemmin. Vaikka tokihan Howlin' Wolfin "Spoonfull" on hieno biisi, mutta ei Thorogoodilla siihen hirveästi uutta ole annettavaa. Samaa voi sanoa kappaleesta "Bo Diddley" ja Little Walterin biisistä "My Babe".

Muddy Watersin aikoinaan pelkästään Little Walterin ja Leonard Chessin kanssa äänittämä blues "Two Train Running (Still A Fool)" saa toki ihan uuden tulkinnan, mutta voiko helvetti olla että Thorogood käyttää ainakin tässä biisissä autotunea?? Siltä ainakin pahasti kuulostaa. Vai mitä sanotte?>



Sen verran ärhäkkä bluesrockmies Thorogood on, ettei tästä sentään mitään karaokelevyä ole tullut.Vaikka Thorogood on ihan taitava kaveri, ei miehen edelliset levyt ole hirveästi jysähtäneet. Klassikot toki omistan, mutta kuraa on joukossa liiankin kanssa. Tämä levy on vähän siitä välistä. Hienoja biisejä, ja ok tulkintaa, mutta että helvetti AUTOTUNE!!!

Biisilista:

1. Going Back 
2. High Heel Sneakers (featuring Buddy Guy)
3. Seventh Son
4. Spoonful
5. Let It Rock
6. Two Trains Running
7. Bo Diddley
8. Mama Talk To Your Daughter
9. Help Me
10. My Babe (featuring Charlie Musselwhite)
11. Willie Dixon`s Gone 
12. Chicago Bound
13. 2120 South Michigan Avenue (featuring Charlie Musselwhite) 

Ou'Blues-iltamat: Hoodoo Sauna 14.9.2011

Oma kulttuurin täyteinen ilta alkoi kirjakaupan kirjailijavieraiden kuuntelulla. Tuomas Kyrö oli houkutellut muutamia kymmeniä ihmisiä kirjakaupan nurkkaan. Ikävä vain, että haastattelija oli surkean ja epätoivoisen väliltä. Onhan se ihan jees, että osoittaa arvostusta haastateltavaa kohtaan, mutta moinen pikkutyttömäinen hihitys ja nuoleskelu saa aikaan myötähäpeän tunteita.

Kyrön jälkeen katsojat aika lailla katosivat, vaikka olikin illan päävieraiden aika astua estraadille. Radiopuhelimien pojat Jarno Mällinen ja Jyrki A. Mäki ovat molemmat julkaisseet tänä vuonna kirjat. Mällinen romaanin ja Mäki sarjakuvakirjan. Poikien yhteishaastattelua ei pilannut edes amatöörihaastattelija.

Korkeakylddyyrisen aloituksen jälkeen olikin aika suunnata askeleet paikallisen bluesyhdistys Ou'Bluesin ensimmäisiin jami-iltamiin kahvila Mazarineen. Paikanvalinta hieman oudoksutti. Tuo kun on ihan pullantuoksuinen konditoria-kahvipaikka, jossa on tilaakin vain kolmellekymmenelle ihmiselle. Tosin sitten viimekäyntini paikka oli saanut myös b-oikeudet. Ja hyvinhän tuo paikka loppupeleissä toimikin.

Kun illan housebändinä toiminut Hoodoo Sauna aloitteli, ei paikka vielä repeillyt liitoksistaan, mutta pikku hiljaa illan aikana porukkaa valui ihan kiitettävästi paikalle. Tarkoitus oli nimenomaan, että eka setin jälkeen viimeistään alkaisivat jamit, joihin kaikki edes suunnilleen soittotaitoiset saisivat osallistua. Eli minä en. Tunnistinkin yleisössä monia paikallisia muusikoita, mutta ujoja meinasivat alkuun olla, kun ei lavalle meinattu millään saada uutta comboa.

Hoodoo Saunan suomenkielinen blues toimi yllättävän hyvin, vaikka tuo kielivalinta hieman aluksi arveluttikin. Laulajaharpisti A.P. Skarpin suurimmaksi osaksi rustaamien biisien aiheetkin olivat varsin kotimaisia: Kalevala, Väinämöisen Blues, Kulkuri ja kissa, Paskaduuni Blues ja Oulujoki-Blues muutamia mainitakseni. Oli mukana toki myös covereita Howlin' Wolfista lähtien, suomeksi laulettuna kuitenkin nekin. Bändi on muuten ollut studiossa mm. Pepe Ahlqvistin kanssa, ja levykin pitäisi pikku hiljaa käsittääkseni ilmestyä.



Jamit saatiin alulle kun paikalle ilmestyi paikallinen suuruus Esko "Elvis" Lassila kavereineen. Aikoinaan Spidersissa, Garbossa ja Röyhkän bändissäkin vaikuttanut kitaristilaulaja pisti rokkivaihteen silmään ja kaverit seurailivat perässä minkä pystyivät. Jatkossa Lassila innostui niin, että ei malttanut jättää lavaa edes Hoodoon toisen setin aikana, ja hyvä niin, sillä mukavasti säröä mies toi muuten melko rauhalliseen shuffleen.

Vaikka en ihan loppuun asti ehtinytkään osallistua, näytti siltä, että yleisön mielestä homma oli onnistunut. Samaa mieltä olen minäkin, ja toivottavasti yhdistys perinnettä jatkaa niinkuin lupailivat. Liian harvoin tuota bluesia livenä kuulee näillä leveysasteilla.

John Hiatt - Dirty Jeans and Mudslide Hymns (2011)

John Hiatt kuuluu samaan sarjaan kuin Levon Helm maanläheisine lähestymistapoineen. Robbie Robertsonin kanssa mies kuuluu armoitettujen lauluntekijöiden valioihin. Vaikka Hiatt ei vielä seitsemääkymmentä kolkuttelekaan, on hän ehtinyt julkaista levyjä jo viidellä vuosikymmenellä.

Hiatt kuuluu myös sarjaan muusikoiden muusikko. Miehen arvostus kollegoiden joukossa on aina ollut suurempaa kuin kaupallinen suksee. Hiatt on esiintynyt lukuisten suurien nimien kanssa ja Hiattin biisejä ovat coveroineet mm. sellaiset suuruudet kuin Bob Dylan, Ry Cooder, Eric Clapton, B.B.King, Bonnie Raitt, Iggy Pop ja Emmylou Harris, vain muutamia mainitakseni. Monet coverit ovat menestyneet huomattavasti paremmin listoilla kuin Hiattin alkuperäiset. Miehen lauluäänen raakuus ja lievä yksitotisuus lienee yksi syy tähän. Mikään kultakurkku Hiatt ei välttämättä ole.



Hiattin 80- ja 90-luvun taitteen levyt Bring the Family, Stolen Moments ja Slow Turning singauttivat miehen jo Billboardin listoille, mutta tuolloinkin sijat jäivät vaatimattomiksi. Kuten ovat jääneet koko miehen uran ajan. Musiikkityyli on hieman vaihdellut, mutta aina se on ollut enemmän tai vähemmän roots-pohjaista poljentoa. Kaupallisen menestyksen vähäisyyden takia myös levy-yhtiöt ovat vaihtuneet tuhka tiheään ja viimeiset viisi levyä ovat ilmestyneet indielevymerkki New West Recordsin toimesta.

Tiukalla tahdilla viime aikoina levyjä julkaisseen Hiattin kahdeskymmenes levy ilmestyi kuukausi sitten ilman sen suurempia hässäköitä. Levyltä on turha odottaa mitään käänteentekeviä klassikoita tai kassoja kilisteleviä popkiemuroita. Hiattin duunariasenne ja ammattimainen ote on kuitenkin niin tiukka, että vaikka levy ei juuri edeltäjistään eroa, se on taasen erittäinkin mukava keitos tex-mexiä, rockia, countrya, bluesia ja soulia samalla käheällä äänellä laulettuna. Pari viimeistä levyä ovat olleet selkeää parannusta miehen uralla.



Robbie Robertsonin nostalgisointiin verrattuna John Hiatt vetää selkeästi pidemmän korren hyvillä biiseillä ja rouhealla otteellaan. Silläkin uhalla että Hiatt toistaa itseään, hän ei pahemmin tunnu perustavan listasijoituksista tai musiikin uusista virtauksista. Jotkut sedät tosiaankin jaksaa heilua entiseen malliin vähääkään välittämättä mihin musiikkimaailman tuulet puhaltelee. Vähän niinkuin Little Village yhtyekaveri Ry Cooder, Hiatt pysyttelee omilla linjoillaan. Nämä kaverit tekee tosiaankin just sitä mikä itseä huvittaa. Ei oikein ole enää mitään todisteltavaa. Kunhan nyt sen verran levyjä myydään että leivässä pysyy ja levy-yhtiö pitää rosterissa. Mitäpä sitä soittomies muuta.

Tämä viimeisen video on tämän uusimman levyn biisi "Down Around My Place", joka on kuvattu Hiattin konsertista kuukausi sitten samaisessa Ryman Auditoriumissa, jossa tuo Levin Helmin live oli äänitetty. Levyllä tämä biisi soi vieläkin hienommin entisen Douple Trouble-mies Reese Wynansin avustamana.

Robbie Robertson - How To Become Clairvoyant (2011)

Robbie Robertson suuntasi jo ensimmäisestä eponyymistä soolokiekostaan lähtien hieman eri teille kun bändikaverinsa Levon Helm. Albumin tuottaja Daniel Lanois ei ollut ainoa joka toi mieleen U2:n ja Peter Gabrielin tuonaikaisen musiikin. Molemmat myös esiintyvät tuolla levyllä. Pidin kyllä levystä aikoinaan, ja hyllystäkin vinyyli löytyy, mutta ei se ihan kunnolla kolahtanut.

Robertsonin 90-luvun levyt jäivät jotenkin välistä, mutta tämä kolmentoista vuoden elokuvallisten projektien aiheuttaman tauon jälkeen julkaistu uutukainen kiinnosti kuitenkin sen verran, että se piti kesällä hankkia. Kovin vähälle kuuntelulle se on tosin jäänyt, kunnes sen taas muistin Levon Helmin levyn ansiosta.

Kovin kummoinen laulajahan Robertson ei ikinä ollut. Eikä ole muuten vieläkään.Tyylillisesti Robertson on palannut selkeästi lähemmäs juuriaan. Temaattisestikin noita aikoja muistellaan. Ei tämä levy mikään menetetyn nuoruuden itkuvirsi ole, mutta jonkinlaista haikeutta siinä on kuultavissa. Varsinkin "When The Night Was Young" kuulostaa varsin vintagelta, niin aiheeltaan kuin musiikiltaankin Angela McCluskeyn laulamien taustojen kera. 'We could change the world/stop the war... but that was back when the night was young.'

"This Is Where I Get Off" ei edes yritä olla metaforinen. Se on aika selkeää kuvausta The Bandin loppuajoista ja nuoruuden unelmista. Muutenkin Robertson tekee aikalailla selkeästi tiliä vanhoista ajoista. Kun kolme vuotta vanhempi Levon Helm vielä paukuttelee kannuja kun nuori mies, kuulostaa Robertson kiikkustuolissa vanhoja muistelevalta mieheltä. Levyn parhaaksi kappaleeksi nousee hiukan oireellisesti "Fear Of Falling", jolla annetaan isoin rooli sekä Claptonille että urkuja soittavalle Steve Winwoodille.

Vaikka kynä tuntuu hieman tylsistyneen, kuuluu Robertson laulujen tekijänä tietysti yhä sinne merkityksellisimpien legendojen joukkoon. Tällä levyllä Robertson on kolmessa biisissä saanut vielä apuja Eric Claptonilta, joten koukkuja ja melodioita on kyllä nytkin löydetty auttavasti. Melkoisen seesteistä menoa seesteisen tuntuiselta mieheltä kuitenkin. Edes Rage Against the Machinen Tom Morello ja NIN-mies Trent Reznor eivät sen suurempia särmiä mukaan tuo. Claptonin kitara soi välillä kyllä hienosti.

Onkohan Robertson jäänyt pikkuisen sinne elokuvien maailmaan maalailuineen, mutta ilman kuvia tämä musiikki ei ainakaan oikein tunnu toimivan. Ihan maukas ja laadukas levy toki. Mutta hiukan liian... no, seesteinen lienee kuitenkin se sopivin määritelmä tämän levyn kohdalla. Kun ei kehtaa sanoa tylsä.

Levon Helm - Ramble At The Ryman (2011)

Levon Helmillä on ollut tapana järjestää suomalaisillekin bändeille tutuksi tulleessa studiossaan Woodstockissa loppuunmyytyjä Midnight Ramble-sessioita joihin on osallistunut ystäviä ja vierailijoita melkoisen vapaalla meiningillä aina Elvis Costellosta Dr. Johniin ja Norah Jonesiin. Legendaarisen americana-yhtye The Bandin ainoa amerikkalaisjäsen Helm vei yhtyeensä ja ystävänsä vuonna 2008 Nashvillen legendaariseen Ryman Auditoriumiin. Monet Ramble-sessioiden ja kiertueiden kaverit ovat esiintyneet ennenkin Helmin levyillä, mutta ensi kertaa näin huikeissa tunnelmissa ja näin suurella joukolla.

Mukana lauteilla on mm. Helmin bändin kanssa kiertänyt Little Sammy Davis, joka kuulutetaan lavalle sanoin "one of the original bluesmen, and there ain't many of them left". Mies esiintyi aikoinaan mm. Muddy Watersin, Earl Hookerin ja Jimmy Reedin kanssa.



Nashvillen countrymies, Emmylou Harrisin ja Steve Earlin taustalla soitellut, Buddy Miller on myös mukana Sam Bushin kanssa. Hiukan yllättävä vierailija on Sheryl Crow, mutta hienosti rouva ruutunsa täyttää Band- biisissä "Evangeline" ja Carter Familyn biisissä "No Depression In Heaven".



Billy Bob Thornton ei liene monillekaan tuttu näistä ympyröistä, toisin kuin John Hiatt. Dylanin kitaristinakin tunnettu Larry Campbell on oleellinen osa Helmin bändiä yleensäkin, ja niin myös tällä levyllä. Kuten myös Helmin oma tytär Amy.

Kurkkusyövästä toipunut 71-vuotias (konsertin aikaan 69) Helm on yhä kovassa vedossa. Lauluääni ei ehkä ole ihan niin kirkkaassa terässä kuin Bandin huippuaikoina, mutta kyllä mies vielä hienosti vetää. Levyllä on biisejä Helmin koko uran varrelta aina Robbie Robertsonin kynästä lähtöisin olevista The Bandin hiteistä Helmin vuoden 2007 levyn Dirt Farmerin biiseihin "Wide River To Cross",  "A Train Robbery" ja "Anna Lee". Lieneekö sama Anna Lee, joka jo "The Weight"-biisissä aikoinaan seikkaili?

The Bandin biisit, kuten "Shape I'm In", "Ophelia", "Evangeline", "Rag Mama Rag" ja erityisesti "Chest Fever" kuulostavat yhtä hienoilta kuin aikoinaan. Hienosti soi myös tuo The Bandin ehkä tunnetuin biisi "The Weight". Vaikka edelleenkin hienoimpana versiona tuosta biisistä pysyy The Last Waltz-versio Staplesien kanssa, ei tämä toisen legendan John Hiattin kanssa vedetty paljon perään jää. Vaikka video on eri konsertista kuin levyversio, on tästäkin helppo huomata kunka hauskaa lavalla oli. Hienoa meininkiä. Ilman nostalgian häivääkään voin sanoa, että tämä on helvetin hieno levy.



Biisilista:

1. Ophelia
2. Back to Memphis
3. Fannie Mae
4. Baby Scratch My Back
5. Evangeline
6. No Depression in Heaven
7. Wide River to Cross
8. Deep Elem Blues
9. Anna Lee
10. Rag Mama Rag
11. Time Out for the Blues
12. A Train Robbery
13. The Shape I'm In
14. Chest Fever
15. The Weight

Southern Rock vol 9 : Grinderswitch

Jatketaanpas tätä kesken jäänyttä listaa kovimmista southern rock-bändeistä. Ja kun puhun kovimmista, puhun täysin subjektiivisesta arviosta. Grinderswitch tuskin kuuluu monenkaan listoille, jos edes nimi on tuttu.

Tarina on kuitenkin sitäkin tutumpi ja menee samoja latuja kuin niin monen muunkin tämän genren orkesterin. Tämän Georgialais-lähtöisen bändin pojat asuivat vuonna 1973 samalla farmilla suunnitellen tulevia suuruuden päiviä ja kirjoittelivat biisejä etelän meiningistä. Alkuperäisjäsenet Dru Lombar, Larry Howard, Joe Dan Petty ja Rich Burnett saivat levytyssopimuksen tutulle southern-levymerkki Capricornille ja ensilevy Honest To Goodness ilmestyi vuonna 1974. Joe Dan Petty työskenteli tuolloin toiselle Capricorn-yhtyeelle, The Allman Brothers Bandille, ja tätä kautta sopimus saatiin järjestettyä. Toinen helpottava tekijä oli tietenkin se, että southern oli tuolloin suosionsa huipulla. Ensilevyllä soitteli myös muuan Dickey Betts.

Kohtuullisesti myynyt ensilevy pisti pojat kolmeksi seuraavaksi vuodeksi jatkuvalle kiertueelle, joilla he esiintyivät mm. Allman Brothers Bandin, Marshall Tucker Bandin, Lynyrd Skynyrdin, Wet Willien ja muiden legendojen kanssa, yleensä lämppärinä. Kiertuesuman keskellä yhtye sai kuitenkin julkaistua myös hyviä levyjä, joista omasta mielestäni paras on vuoden 1975 levy Macon Tracks. Sillä on hyvä aloitella tutustuminen bändin soundiin.

Grinderswitchin soundi on ajoittain voimakkaasti bluesiin päin kallellaan, ja aikanaan sitä verrattiin mm. Canned Heatiin. Soundi ei ole niin kitaravetoista kuin oli totuttu kuulemaan muilta southern-yhtyeiltä. Vaikka levyt ovat hyviä, vaivaa niitä ehkäpä juuri se seikka, että tyylilaji ei ollut ihan selkeytynyt. Niinpä suosio jäi aikalailla vähäiseksi myynnillisesti verrattuna muihin aikalaisiin ja Capricornin tallin yhtyeisiin. Omana aikanaan yhtye oli kuitenkin kollegoiden arvostama. Tunnetuin yhtye taitaa olla kuitenkin siitä triviatiedosta, että heidän kappaleensa "Pickin' The Blues" soi vuosia John Peelin radioshown tunnusmusiikkina.

Tämäkin pyristely loppui 80-luvun taitteen musiikkimaailman discovallankumoukseen, jolloin southern-musiikki hävisi maailmankartalta kuin dinosaurukset meteorin iskusta. Genren lipunkantaja Capricon Records oli suljettu jo muutamia aikoja tuota ennen. Bändi pistettiin telakalle määräämättömäksi ajaksi. Myöhemmin se on myös kaivettu naftaliinista kuten melkein kaikki aikalaiset, mutta lopullinen niitti taisi olla Dru Lombardin kuolema vuonna 2005.

Southern Rock Vol 1-8

John Doe - Keeper (2011)

John Doe on yksi niistä namedroppailijoiden mielimiekkosista. Tai ainakin miehen entinen X-bändi. Kovin moni tuskin on bändin musiikkia kuullut, saati diggaillut, mutta kredibiliteettiä saa aina kummasti kun bändin muistaa sopivasti mainita. Itse kirjoittelin jo aikoinaan Doen ensisoololevystä Meet John Doe, jossa noita L.A. punk-aikoja jonkun verran käsiteltiin, niin mennään suoraan asiaan.

Doen levyt ovat menneet ohi pienellä huomiolla. Nuorgam tämän viimeisen viikko sitten ilmestyneen levyn ohimennen lyhyesti huomioi. Levy jatkaa Doen tuttua linjaa alternative countryn ja rockin ristisiitoksena välillä souliin ja bluesiinkin vivahtaen. Tunnelmat vaihtelevat balladista rockimpaan menoon, mutta mihinkään X-punkmeininkiin ei edes yritetä. Mies on omienkin sanojensa mukaan seestynyt ja rauhoittunut. Joskus saa olla ihan hyvällä omallatunnolla tyytyväinenkin elämäänsä ja maailmanmenoon.

Ehkä osasta biiseistä se viimeinen särmä uupuu, mutta kyllä Doen uusin on silti parasta mitä herralta on saatu kuulla vuosiin. Ei ihan esikoisen vertaista, mutta sen verran hienoa että suurempikin huomio olisi ihan ansaittua.

Vierailijoina levyllä on mm. Los Lobosista tuttu Steve Berlin saksofonissa, Don Was bassossa, sekä hienoja hienoja naisääniä useassakin kappaleessa. Doen kanssa ennenkin levyttänyt ihanainen, mutta suht tuntematon indie folkrock singer-songwriter Jill Sobule "Never Enough"-biisissä. Harmonioita ja taustoja laulelevat myös Cindy Wasserman ja Robert Plantinkin taustalaulajana kunnostautunut Patti Griffin.

Sanon taas saman totuuden jonka olen vanhetessa oppinut: kantri ei ole kirosana. Tämä mies kannattaa tsekata.

Satellite Stories - Family (video)

Siinä se nyt sitten on. Perjantaina ensi-iltansa saanut uunituore video. Pirskeetkin oli mukavat vaikka videon viimehetken editointien takia pikkuisen aikataulut heittivät häränpyllyä, mutta hyväähän kannattaa odotella.

Joka keikalle lisääntyvä fanaattinen yleisö kertoo ainakin sen, että bändi on kerännyt hyvän paikallisen fanipohjan josta on hyvä ponnistella laajempaankin tietoisuuteen. Kunhan nyt tuo Eurooppa on ensin valloitettu....

Neil Finn on nero

Ei kai siitä sen enempää...Tai no joskus myöhemmin ehkä paljonkin enemmän.

Split Enz - I Got You 1980


Crowded House - Don't Dream It's Over 1986  
 Crowded House -I Feel Possessed 1988  
Crowded House - It's Only Natural 1991

Crowded House - Private Universe 1993

Neil Finn - King Tide 1998
 
Finn Brothers - Won't Give In 2004

Neil Finn & Johnny Marr - There Is A Light That Never Goes Out, live 2010

Family Music Video Release Party sun muuta Satelliiteilta

Satellite Stories vetää jälleen keikan Oulun Nuclear Nightclubilla tänään perjantaina 2.9. Teemana on "Family"-biisin uuden videon julkaisupirskeet, jonka jälkeen tietysti normikeikka. Vitosella maailman ensi-iltaan. Ei paha tikki.

Tuossa vielä muistutukseksi tuo poikien viimeisin julkaistu tuotos, jos joku musiikkiblogisurffailija on nukkunut viimeiset pari kuukautta. Kannattaa muuten tsekkailla blogimaailmaa viikonlopun aikana. Kokemusten mukaan video ilmestyy sinne nanosekunnissa.
  Satellite Stories - Family by satellitestories

Pojat ovat itse itselleen järjestäneet myös keikkarundin Keski-Eurooppaan. Aika ihailtavaa toimintaa. Ei se auta kellarissa munia raapia ja odotella Riku Mattilan soittoa. Näin se pitää hoitaa. Tuossa on tiedossa olevat keikat:

16.9. Berlin, Roter Salon
17.9. Hamburg, Molotow
21.9. Düsseldorf, Pretty Vacant
23.9. Aarau, KiFF
24.9. Achern, Theodor Noise Club
25.9. Regensburg, Heimat

Bändin Marko ja Olli-Pekka ovat ilmeisesti sitä ylienergistä porukkaa. Toissapäivänä putkahti maailmaan poikien sivuprojekti Tiger Palacen video Versailles.

"Inspired by waves, echoes, reverb, delay, chorus and snares"

Projekti on jo ehättänyt herättää ihmetystä blogosfäärissä. Vaikeampi sitten sanoa tuosta videosta mitään...Sanokaa te.