Edellisestä kirjasta tuttuja sutkauksia on ihan tarpeellinen määrä, mutta pikkuisen on hillitty yritystä olla joka lauseessa hauska. Toisaalta itse tarinassakin on jo niin paljon käänteitä, että liika olisikin ollut jo liikaa.
Kirja perustuu kuulemma The Dogs D'Amour-bändin härmänverailun sekaviin vaiheisiin vuonna 1984, ja Miettisen itsensä kertoman mukaan tarinasta noin 93 % on täyttä totta. Osa kirjan henkilöistä esiintyy ihan omilla nimillään, osa taas aliaksella. Toisaalta jos Kumibeat vaihdetaan Karubeatiksi tai Rumba Burmaksi, niin eihän tuossa paljon tarvitse arvailla. Toisaalta kaippa noista olisi voinut kertoa ihan omilla nimilläänkin. Costellosta on tehty hiukka tekonäppärästi Abbott, Popedasta Volka ja Sensuurista Setsuuri. Toisaalta yksi hauskuuksista on mietiskellä että kenestäköhän nyt oikein puhutaan.
Puolikuuro rumpali, juoppo koti-ikävää poteva kitaristi, älykköbasisti ja hommat hanskaava sympaattinen lauluntekijä-laulaja voisivat toki olla jonkun keksimänä hieman liian stereotyyppisiä, mutta luultavasti vain ihan totta. Matkan varrelle osuvat keikkajärjestäjät ja painijat saavat osansa, mutta varsin kiltin käsittelyn. Miettinen on jo ilmeisesti saavuttanut iän, jossa ei tarvitse olla tarpeetomasti vittumainen tai kyyninen.Kirja on enemmänkin matkareportaasi kuin romaani, mutta sellaisenaan ihan mukiinmenevä. Aika kilteiltä ja sympaattisilta soittajapojat loppujenlopuksi vaikuttavat, eikä sekoilua ole sen enempää kuin normijampoilla toisinaan. Mutta kaikenlaistahan voi sattua ja sattuukin aina kun viinan kanssa läträtään. Itselläni ei ole minkäänlaista muistijälkeä moisesta orkesterista, vaikka noihin aikoihin musalehtien seuraaminen oli yksi pääharrastuksista. Levyn tekeminen ja keikkakiertue lieneekin ollut merkittävä vain osallisten mikrokosmoksessa. Ja sinne on mukava päästä kurkistamaan.
Hiukkasen nostalgiseksi yltyvän kirjan perussanoma, jos sellaista on, näyttää olevan sama kuin edellisessäkin kirjassa. "Male bonding" on hiljakseen etenevä projekti, ja kuvaa ihan mukavasti miten eri taustaiset kaverukset hitsautuvat yhteen keikkareissulla. Vaikka välillä mukavaakin on, Miettinen kertojan suulla toisaalta ihmettelee miten Rolling Stones tätä jaksaa kuukaudesta ja vuodesta toiseen.
Mielelläänhän näitä Miettisen tarinoita lukee. Vaikka toisinaan näppäryyttä ylikorostava sananvaihto hieman yliampuvalta kuulostaakin, ei se ala ärsyttämään. Ja toivottavasti Tarkastaja eläkkeellään jaksa yhä näitä kirjoja vääntää. Tarinoita riittää varmasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti