Miettisen uusinta kirjaa etsiskellessäni tarttui mukaan tämä vanhempikin, joka oli jäänyt lukematta. Piparnakkelihan tästä jo aikoinaan muistaakseni jotain kirjailikin. Legendaarisen Räkärodeon aktiivikuuntelijana diggaan kyllä tarkastajan ulosantia ja asennetta. Hilse-kirjoitukset tulivat tosin tutuksi vasta samannimisestä kirjasta, lehteä en tainnut aikoinaan edes aukaista.
Pitkäjano on Tarkastajan ensimmäinen proosakirja, mutta varsinainen prosaisti Miettinen ei ole. Ryhmy Ja Romppainen-kaveridialogi on kirjassa pääosassa. Nokkelia letkautuksia lentää kuin Jerry Cottonissa tai Juha Vuorisen kirjoissa. Juoni on sivuseikka. Myös itse festarikeikka, jota kirjan tulisi kuvata on ainoastaan siteenä.
Kertojan ja Rikun festarireissu Virroille etenee pääasiassa pöytäviinan merkeissä ja osittain kryptisten anekdoottisten sutkaisujen saattelemana, joita yhdistellään tilanteeseen kuin tilanteeseen. Kaveruksien välillä on tietynlainen symbioosimainen yhteisymmärrys, mikä onkin kirjan mukavinta antia. Mitään opetusta ei kirjassa onneksi ole. Herrat eivät luultavasti opi reissulla yhtään mitään, eikä suurta valaistusta elämän tarkoituksesta löydetä tien päällä. Ja hyvä niin. Jätetään ne hommat Paol Coelholle.
Vaikka hanskat on välillä totaalisesti hukassa, kokonaisuus pysyy kyllä poikien käsissä. Sovitut asiat toteutetaan tavalla tai toisella. En tosin tiedä minkälaisen lehtijutun parivaljakko Virtojen festareista kirjoittivat, kun ainoatakaan bändiä ei ilmeisemmin tullut nähtyä kuin baarin puolella. Tukholmassa käynnin motiivi jää hämärän peittoon, jos sellaista edes oli. Ratsia toimii ilmeisesti eräänlaisena vertauskuvana aikojen vaihtumisesta. Jyri pohtii syntikoiden käyttöä. Siis Ratsiassa!!
Suomipunkin ja musamaailman tuttuja tapaillaan tässä ympäri Suomenmaata, ja Ruotsiakin, etenevässä roadtripissä. Välillä sutkailu alkaa puuduttamaan, kun oikein mitään ei kummemmin tapahdu. Kaipa tämä on kotikutoisen rockmaailman kuvaus vanhoilta hyviltä ajoilta, jolloin ainakin punkmusiikkimaailma oli vielä enemmän kaveripohjalla kuin bisneksen tekoa. Mihinkään Dirt-meininkiin ei tien päällä todellakaan yllytä, naisasiatkin menevät enemmän tai vähemmän vihkoon.
Vaikka omat festarireissut ei aikoinaan ihan näin riemukkaasti lähteneetkään käsistä, niin voihan tuohon kirjan tarinaan silti nostalgisesti samaistua. Mukavahan se olisi ystävän kanssa Suomea kierrellä rennosti kavereita tapaillen. Ja eiköhän kirja juuri tuota ajatusta ja tunnelmaa välitä. Silti toivon, että Miettinen vielä joskus kirjoittaa ihan rehellisen elämänkerran. Se vanhempikin toki on ok, mutta sen jälkeen on tapahtunut paljon. Sen verran vahvasti sisäpiirissä mies on koko elämänsä ajan ollut, ja tarinaa tuntuu riittävän. Kuten tuossa pöydällä odottava LoveLies-kirja varmastikin tulee osoittamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti