Näin Manic Street Preachersien Suomeen tulon alla oli hyvä sauma tarttua tähän kirjaan. Saarnaajat ovat aina olleet mielestäni hyvä bändi, vaikka eivät ihan sinne suurimpien suosikkien joukkoon lukeudukaan.
Varsinkin viime vuosina (Edwards julistettiin virallisesti kuolleeksi 2008) on ollut vaikea löytää yhtyeen haastattelua, jossa ei jollain tapaa olisi viitattu myyttiseen Edwardsiin ja tämän salaperäisen katoamiseen. Aihe jota miehet eivät kuulemma ihan niin mielellään kertaile, vaikka päättivätkin käyttää vuoden 2009 levyllään Journal For Plague Lovers Edwardsin jälkeenjääneitä sanoituksia.
Ensin ihan pieni opas niille, jotka eivät edes tiedä kuka Richie Edwards on/oli. Mies oli Manic Street Preachersien kitaristi, joka ei oikeastaan juuri osannut soittaa kitaraa, mutta näytti lavalla hyvältä. Suurimman kontribuution bändin eteen Edwards kuitenkin teki huolehtiessaan pääosin Nicky Wiren kanssa bändin alkuaikojen sanoituksista ja yhtyeen visuaalisesta imagosta. Mielenterveysongelmien kanssa pitempään paininut Edwards katosi helmikuussa vuonna 1995, ja koska itsemurhaviestiä tai ruumista ei ole löytynyt, kaikenmaailman salaliittoteoriat elävät.
Tämän varaan myös Jovanovic laskee. Koko kirjaa laskee oikeasti sen varaan, että kitaristi elää jossain päin maailmaa salaisen henkilöllisyyden turvin. Kaikki kirjailijan anekdootit ovat huolella valittu vahvistamaan tätä teoriaa vaikka sille ei ole mitään uskottavaa todistetta. Tokihan Edwards on vuosien aikana nähty useaankin otteeseen ympäri maailmaa, joten voihan se olla että Edwards elelee jossain rauhaisassa maailmankolkassa Elviksen ja Jim Morrisonin kanssa. Ja kyllä, Edwards oli 27 vuotias kadotessaan/kuollessaan.
Lukioaikainen äidinkielen opettajani vannotti aina ettei ainekirjoitusta pidä aloittaa: " jo muinaiset roomalaiset....". Jovanovic kirjoittelee pitkät pätkät Walesin historiasta joka ei aluksi tunnu kovinkaan mielenkiintoiselta, mutta tarkoituksena on toki asettaa bändin ja Edwardsin taru ja sanoma oikeaan kontekstiin. Edwardsin sanoituksiahan on aina tarkasteltu tuostakin näkokulmasta, joten taustatieto on ihan paikallaan.Vaikka kirja keskittyykin Edwardsin mielenmaiseman avaamiseen, käy se myös tarinana itse bändin alkutaipaleiden kuvauksena. Tarina joka ainakin minulle oli vieras. Täytyy myöntää, että itse tutustuin yhtyeeseen vasta hittibiisien kautta eikä alkuaikojen musiikki ole ollut kovinkaan tuttua. Kovin pintapuolinen on kuitenkin tuo bändin historian kuvaaminen tässä kirjassa.
Jovanovic ei ole haastatellut Edwardsin läheisiä tai itse bändiä. Tutkimuksia on kuulemma tehty muuten intensiivisesti. Kaikenmaailman itsetuhoisten taiteilijoiden tarinoita on yritetty liittää allegorisesti Edwardsin tarinaan. Ainahan noita yhteneväisyyksiä löytyy jos niin haluaa ajatella.
En ollut ihan vakuuttunut Jovanovicin tarinasta, vaikka kyllä kirjan ihan mielellään loppuun lukikin. Onhan noita rokkenroll-miehiä jotka ovat tulleet hulluiksi tai tappaneet itsensä, mutta ihan tyystin kadonneita ei taida montaa olla. Ja tämähän tarjoaa tietysti herkullisen lähtökohdan mystifioinnille. Vaikka arkijärjellä ajateltuna tasapainoton ja itsetuhoinen kitaristi hyppäsi jokeen ja tappoi itsensä, niin kauan kun ruumista ei löydy, on aina se mahdollisuus jota Jovanovic maalailee. Richey elelee jossain päin maailmaa ihan rauhassa ja naureskelee koko hässäkälle. Tosin tuo mahdollisuus on promillen promillesosia, ja senkin vuoksi kirja tuntuu pitkitetyltä höpötykseltä, jonka aiheessa olisi riittänyt ehkä tarinaa Mojon lehtiartikkelin verran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti