Kaikkea sitä hyllystä löytyy. Ei mitään hajua milloin, mistä ja ennenkaikkea miksi olen tämänkin levyn hankkinut. Arkeologisia kaivauksia tehdessäni yksi laulunnimi alkoi sen verran kiinnostamaan, että asiaan piti hiukan perehtyä. Kuunneltuani kappaleen alkoi muisti palautua pätkittäin. Kyllä minä tämän kappaleen olen joskus kuullut, mutta mitään suursuosikkia siitä ei ilmeisesti aikoinaan päässyt syntymään. Ei kai siitä muutenkaan mikään hitti tullut. Youtubessakin biisillä on vain 15 kuuntelukertaa. Luulisi että jo vahingossa enemmän ihmisiä eksyisi sitä kuuntelemaan.
Googlettamalla löytyi musikaalia, yökerhoissa soittelevia amerikkalaisorkestereita ja Louis Jordanin biisi. Mutta missä luuraa tämä NELIhenkinen poppisorkesteri, joista yksi on kylläkin selkeästi naispuolinen. Wiki ei tiedä asiasta mitään. Samalla kun etsiskelen tietoa LP soi taustalla ja alan ymmärtää miksi minulla ei ole sen suurempaa muistikuvaa levystä. Se on melko mitäänsanomatonta poppisiskelmää pienellä, hyvin pienellä, irkkuvivahteella muutamissa kappaleissa. Tuottajan ansiota ilmeisesti. Näitä mahtuu kolmetoista tusinaan. Taisin ostaa alelaarista, toivon.
Ja alkoihan sitä tietoakin tihkumaan kun oikein tiukasti biisinnimien kautta etsii. Ilmeisesti bändillä on yhä uskollinen mutta näemmä melkoisen pieni ihailijakuntansa. Kanadalaislähtöinen orkesteri ei juuri kotimaassaan saanut huomiota ja he muuttivat Lontoon kautta Skotlantiin jossa yhden EP:n jälkeen saivat sopimuksen RCA:n kanssa ja äänittivät eponyymin ainokaisensa vuonna 1990. Levyä oli kokoamassa ihan kelpo miehiä: tuottajana Dónal Lunny (Christy Moore, Elvis Costello, Kate Bush, Sinéad O'Connor, Waterboys etc.), miksaajana Bill Price ( Clash, Sex Pistols, Guns N' Roses). Sinkkuja ehti putkahtaa kaksi ilman suurempaa hässäkkää. Levyjä ei mahdottomasti osteltu. Mutta eipä ainakaan minua voi syyttää bändin kuolemasta kun olen yhden levyn verran aihetta kannattanut.
FGNMn jälkeen laulaja Meg Lunney on perustanut oman indielevymerkin Big Deal Records ja julkaissut yhden sooloalbumin. Laulajakitaristi Jonathan Evans kirjoittelee musiikista Kanadan televisiolle. Basisti Tom McKay toimi myöhemmin bändissä Joydrop (never heard) ja rumpali Graeme Murray ilmeisesti yhä työskentelee musiikin parissa tavalla tai toisella ilman suurempaa suosiota. Ja selvisihän se syy siihenkin miksi tämä nimenomainen biisi on levyllä. Meg vietti aikoinaan teini-ikäisenä vuoden Suomessa vaihto-oppilaana ja Suomen kieli oli hänestä niin mukavan kuuloista.
Tulipahan tuokin mysteeri selvitettyä ja levy saa taas takaisin paikkansa lajittelemattomien "aarteiden" joukossa. Jospa sitten taas 20 vuoden kuluttua palataan asiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti