Musiikkikartalta täysin kadonnut The Sundays oli mielestäni yksi 90-luvun indiehelmiä. Siinä yhdistyvät monet meikäläisen makuhermoon osuvat elementit: helisevä kitara, kauniit melodiat ja ERITTÄIN kaunisääninen naislaulaja. The Smiths-vertailut eivät ole aivan tuulesta temmattuja, eivätkä yhtäläisyydet pääty ainoastaan yhteiseen levy-yhtiöön. Rough Trade tietysti johti jo alusta lähtien vertailuihin Morriseyn ja Marrin aikaansannoksiin. Tullakseen klassikoksi tai kultti-suosikiksi bändi taisi olla joidenkin mielestä aivan liian helppo ja musiikki aivan liian kaunista. Ja kaunistahan se on. Todellista sunnuntaimusiikkia.
Yhtyeen lauluntekijä- ja voimakaksikko, laulaja Harriet Wheeler ja kitaristi David Gavurin, aloittivat jo opiskeluaikoinaan yliopistossa duona muokata tulevia biisejä. Mukaan otettiin vielä basistiksi Paul Brindley ja rumpaliksi Patrick Hannan. Vuosi oli tuolloin 1988. Seuraavana vuonna yhtye julkaisi ensimmäisen singlensä " Can't Be Sure". Single sai nostatusta John Peelin valittua sen vuoden top teniin.
Kappale ponkaisi aikoinaan brittilistalla sijalle 45. Indiebändille tuo oli hieno saavutus ensimmäisellä singlellään aikana jolloin listoilla viihtyivät enimmäkseen Madonnan, Jason Donovanin ja Brosin kaltaiset yleisönvillitsijät. Tie maailmanvalloitukseen oli auki. Mutta kuten myöhemmin nähtiin yhtye ei ollutkaan aivan niin innokas valtaaman maailmaa.
Debyyttilevy ilmestyi seuraavana vuonna lähes yhtäaikaa toisen singlen "Here's Where The Story Ends" kanssa. Tämä oli se sinkku joka nosti bändin kartalle toisella puolella Atlanttia. Tosin vain alternativelistoilla, jotka perustuivat radioiden soittoon. Tuolla Billboardin ylläpitämällä listalla se otti piikkipaikan.
Kappaleen alun kitara tuo kyllä helpostikin mieleen Johnny Marrin parhaimmillaan. Nimenomaan kitara on se joka Smiths-vertailuja aiheutti, sillä vaikka biiseissä on yhtä kaunis ja haikeakin melodia kuin Smithseillä, ei se pyri ihan samoille apajille. Tämäkin rakkauden päättymisestä hiukan tahdittomaankin tapaan kertova tarina on suhteellisen suoraviivainen kertomus vailla Morriseyn angstia ja ilkikurisuutta. Wheeler ei yritä olla pikkunäppärä eikä liian syvällinen. Liika tekosyvällisyys ja muniinpuhalteluhan on perinteisesti ollut brittiläisen indien perussyntejä. Kyynisyys ja ahdistus on yhdistetty älyllisyyteen, tai ainakin on haluttu antaa kuva että jossain kaiken keittiöfilosofian takana on oikeatakin aivotoimintaa. "It's that little souvernier of a terrible year that makes my eyes feel sore", kaunista ja yksinkertaista. Eikä mitään Mikko Kuustos-metaforaa tai hipstertrendikästä.
Levyn aloittava "Skin & Bones" näyttää heti mistä tämän bändin kohdalla on kysymys. Harriet Wheeler, indiepopin Susanna Hoffs, on pääosassa miehensä David Gavurinin kitaran tullessa heti kakkosena. Rytmisektio on asiansa osaava, mutta beat jää taka-alalle. Yksi asioista joka erotti yhtyeen aikalaisistaan Happy Mondaysta ja vaikkapa Stone Rosesista. Sundays oli aikoinaan jopa ilmestyessään hiukan väärässä ajassa musiikillisesti, ei mikään trendisetteri, mutta tänäkin päivänä levy on täysin tuore. Oli sen oma aika sitten milloin tahansa.
"I Won" jatkaa oikeastaan samoilla linjoilla mutta nyt rytmiosastoa on nostettu hieman enemmän pintaan. Ei kuitenkaan niin pintaan että sitä voisi erehtyä pitämään oman aikansa acidpoppina millään muotoa. Kyllähän tämä kitaravetoista poppia on alusta loppuun. Biisissä on kaunis keskiosa, joka eroaa hienosti hieman monotonisesta poljennosta. "Hideous Towns" lopettaa ykköspuolen hiukan epätyypillisellä nuoruutta ei-niin-ihannoivalla sanomalla "Said oh, my hopeless youth it's so unclean, said oh, and I'd, I'd like to be in history".
Kakkospuolen "You're Not The Only One I Know" keskittyy jälleen koko levyn kantavaan teemaan. Yhteiselon ihanuuteen ja kurjuuteen: " Where's the harm in voicing your doubts". Yksin ei ole mukavaa ja rakkauskin on joskus vaikeaa. Tämä Morrisey-tematiikka aiheutti toisinaan liiankin syvällisiä analyysejä Wheelerin ja Morriseyn sanoitusten välillä. Mutta samoista asioistahan suurin osa lauluista kertoo. Tavalla tai toisella. "A Certain Someone" on hieman junnavaava ja ilman ilmavaa kitaraa ja väliosaa se jäisi hieman varjoon. Mutta onneksi parempaa on luvassa.
"Can't Be Sure"- sinkun kakkospuoli "I Kicked A Boy" jää hiukan filleriksi, mutta seuraava "My Finest Hour" on miltei täydellinen aurinkopoppisbiisi. "Finding a pound in the underground", siinähän sitä. Hienoa hetkeä nimittäin. Kertosäe on täydellisen hieno osoitus parivaljakon biisintekotaidoista." I keep hoping you're the only one", "we are who we are, what do the others know", mutta mutta " you're too young". Aina ei onnistu. Levyn päättävä "Joy" on eteerinen jopa ambietmainen rauhallisuus joka ei pyri olemaankaan mitään muuta kuin on, hienoa laulantaa.
Levy kohosi brittilistoilla vitoseksi, mutta Rought Traden taloussotkujen takia kakkoslevy myöhästyi ja sai hiukan huonosti tuulta alleen. Ei siltä myöskään löytynyt ihan yhtä hienoja biisejä. Tuon Blind-levyn jälkeen Wheeler teki Patti Smithit ja keskittyi lauluntekijäpariskunnan lapsenhoitoon. Yhtyeen luultiin jo painuneen unholaan kunnes viisi vuotta Blindin jälkeen vuonna 1997 yhtye julkaisi osuvasti nimetyn levyn Static And Silence. Sen jälkeen onkin ollut sitten totaalista hiljaisuutta.
Kaunista, kaunista ja kaunista. Todellista sunnuntaimusiikkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti