Mitäpä sitä voi muuta odottaa kaverilta joka kasvaa kitarakaupassa. Joe kertoo suurimmaksi vaikutteekseen brittibluesin, mikä on ihan virkistävää kuulla bluesmieheltä. Kyllä hän juurikamastakin tykkää, mutta John Mayallin kaltaiset hiukan tuoreemmat tulkinnat bluesista upposivat nuoreen mieheen paremmin. Bonamassa edustaa uutta ja nuorta bluessukupolvea. Mies on vasta 33-vuotias, mitä on vaikea uskoa sillä hän on julkaissut jo 10 sooloalbumia. No, poika aloitti varhain, hän lämppäsi B.B.Kingiä jo ollessaan 12-vuotias. Nuorna se on vitsa väännettävä.
Maailman omaperäisin laulaja tai edes kitaristi Joe ei ole, mutta blueskitaristina silti yksi tämän hetken taitavimmista. Ja bluesissahan on kautta aikojen vaikutteet näkyneet, toisilla vahvemmin ja toisilla heikommin. Jos oheisen pätkän kitarointi välillä kuulostaa Buddy Guylta, B.B.Kingilta tai erittäin vahvasti Stevie Ray Vaughanilta niin eipä tuota voi kovin pahana vikana pitää. Ja onhan tuo B.B.Kingin biisikin.
Tähän on hyvä lopettaa blueskimara. Ei siksi että Joe olisi ketjun huipentuma, mutta hänessä yhdistyy melko moni käsitelty herra synteesin kautta. Osa vaikutteista, kuten perinteisen blueskaavan käyttö tulee suoraan alkulähteiltä, bluesin ja blueskitaran mestareilta, mutta suurin osa vaikutteista on suodattunut brittiläisen bluesrockin kautta. Bonamassa halusi kuitenkin kunnioittaa vanhoja herroja (ja perinteisempää bluesia janoavia faneja) josta kaikki on lähtöisin ja teki vuonna 2003 lähinnä vanhoihin bluescovereihin pohjautuvan levyn Blues Deluxe. Ihan kiva levy, mutta Joe ei ollut omassa elementissään eivätkä monet versiot antaneet yhtään mitään uuttaa tai lisää vanhoihin biiseihin.Tuo soiva B.B.King-cover "You Upset Me, Baby" on levyn onnistuneinta antia.
Käsittelemättä jäi tietysti kymmeniä ja taas kymmeniä loistavia bluesmiehiä, ja naisiakin, mutta olihan noita omia suosikkeja jo tässäkin. Oman juttunsa ovat saaneet jo aiemmin suosikit Lonnie Mack, Johnny Winter, Alan Haynes, Sugar Ray Norcia ja Otis Grand, sekä tietysti SRV useaankin kertaan. Brittiblues/bluesrock jäi tällä kertaa käsittelemättä kokonaan vaikka onhan sielläkin ollut loistavia kavereita mm. Rory Callagher (Irlanti tietysti), Peter Green, John Mayall, Jeff Beck ja tietysti myös Eric Clapton. Mainituista, mutta ei erikseen käsitellyistä, kovia ovat ainakin John Lee Hooker, Magic Sam (joka oli sen luokan kitaravelho, että asiaan pitänee palata myöhemmin), Hubert Sumlin, Little Walter, Otis Spann, James Cotton, Jimmy Reed ja vahvasti bluesvaikutteinen Jimi Hendrix. Valkoisen bluesin puolelta vielä vaikkapa Roy Buchanan on tsekkaamisen arvoinen sekä tietysti Thunderbirdsit ja Kim Wilson. Eikä sovi unohtaa jo aiemmin käsiteltyä R & B-pohjaista Omar & The Howlers-poppoota. Tokihan myös Bonnie Raitt on kova mimmi, mutta kyllä blues on minulle jotenkin miesten musiikkia. Ja monia monia muita: Guitar Slim, Johnny "Guitar" Watson, Lightning Hopkins, T-Bone Walker, Taj Mahal, Junior Wells, Lovin Spoonfulille nimen antanut Mississippi John Hurt, Eddie Boyd, Z.Z. Hill tai vaikkapa alkuaikojen Z.Z.Top.Vaikka blues ei nykyään juuri missään soikkaan, olen aistivinani että jonkinlainen revival on taas tulossa. Kuka sen saa aikaan jää nähtäväksi, mutta jotain uutta siihen luultavasti tarvitaan. Jotain uutta jota puristit taas luultavasti inhoavat, mutta kehitys kehittyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti